perjantai 2. maaliskuuta 2018

Arvostelu: Jäniksen vuosi - Arto Paasilinna

Minun oli tarkoitus kaivaa tämä blogi naftaliinista vasta siinä vaiheessa, kun kaiken kirjallisuuden ylijumalatar Maria Turtschaninoff julkaisee seuraavan kirjansa. No ei minun olisi kyllä tarvinnutkaan odottaa kuin syyskuuhun asti, mutta luin tässä viikko sitten niin erinomaisen kirjan, etten voinut pidätellä itseäni. Eräs syy tälle äkilliselle kirjoittamispakolle on se, etten todellakaan uskonut pitäväni tästä kirjasta. Tai pikemminkin oletin, että tulisin arvostamaan tätä kirjaa, mutta en tulisi missään nimessä oikeasti pitämään siitä. Syy sille, että nyt kirjoitan on se, että pelkään muidenkin ohittavan tämän kirjan niin kuin minä olen sen ohittanut vuosien ajan. Sen haluan tällä kirjoituksella estää. Ja mikä onkaan tämä ihmeellinen kirja, jonka etenkin nuoret lukijat jättäisivät herkästi hyllyyn pölyttymään Sinuhe Egyptiläisen seuraan?

Jäniksen vuosi


Kirjailija: Arto Paasilinna
Julkaistu: 1975
(Minulla oli vuoden 2000 painos josta löytyy myös upeita piirroksia jäniksestä tarinaa elävöittämään. Käsittääkseni ne puuttuvat ainakin suurimmasta osasta muita painoksia, tarkkaa tietoa asiasta minulle ei ole.)
Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy
Sivumäärä: 190



Siinäpä se on, Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi. Suomalainen klassikko suomalaisesta miehestä ja jäniksestä. Jokainen sana tuossa lauseessa olisi saanut minut kokemaan pienoista pahoinvointia vielä muutama päivä sitten. Suomalainen klassikko on minun suussani ollut tähän mennessä lähinnä kirosana. Suomalaiset klassikot ovat väärällä tavalla ankeita ja ahdistavia. Niistä puuttuu kaikki lukemisen ilo ja riemu. Ne ovat joko suoria yltiörealistisia kuvauksia sodasta, tai sitten ne ovat joitain lähinnä sairaalloisia vertauskuvia sodasta. Kirja kertoo yleensä siitä, miten ylpeitä olemme sodasta tai miten vihaamme sotaa tai kuinka joku oli sodassa ja muistelee nyt sitä. Tärkeintä on, että kaiken pohjalla on sota. Suomalaisille klassikoille voisi antaa yhteisen lempinimen 50 shades of war. Ei sillä että niissä tapahtuisi mitään jumalanpilkkaa skandaalinhakuisempaa, vaan ihan puhtaasti siksi, että ne ovat suorastaan ihailtava kokoelma kymmenistä eri tavoista tunkea sota joka ikiseen paikkaan. Tämä oli siis käsitykseni vielä viime viikolla, mutta nyt on pakko myöntää, että olin mielipiteeni kanssa aivan ulalla - ainakin osittain.

Jäniksen vuosi alkaa, kun erään pääkaupunkiseudun lehden toimittaja Vatanen työkaverinsa kanssa törmää autolla jäniksenpoikaseen. Jänön takajalka menee poikki, ja Vatanen päättää jäädä metsään sen seuraan ja jättää taaksen ärsyttävän vaimon ja ankean kaupunkielämän. Vatanen ja jänis kiertelevät ympäri Suomea ja heille sattuu jos jonkinlaisia hassuja ja päättömiä sattumuksia.

Tämä kirja oli yhtä nautintoa alusta loppuun. Kyllä, sitä tämä oli. Yksi syy suurelle nautinnolleni oli se, että kirjassa ei koskaan käynyt niin kuin pelkäsin, vaan aina juuri niin kuin toivoin. Pelkäsin, että kirja olisi vain kokoelma hassuja pikku tarinoita joilla ei olisi mitään tekemistä keskenään. Toisin sanoen se olisi sekamelska täynnä turhia tarinoita. Näin ei ollut. Toki kirja oli episodimainen, mutta yksikään osa ei tuntunut turhalta eikä irralliselta. Kaikki asiat tapahtuivat kirjan päähenkilölle. Kirjassa ei eksytty aiheesta. Eli siinä on yksi sudenkuoppa, jonka Paasilinna väisti hyvinkin mallikkaasti. Toisena minua arvelutti ajatus "hauskasta" suomalaisesta klassikosta. Olin lukenut Manillaköyden pari viikkoa ennen tämän lukemista, joten tiesin kyllä, että huumori ei ollut suomalaisille klassikoille täysin tuntematon käsite, mutta olin myös oppinut, ettei suomalaiseen komediaan kannata ikinä luottaa. Yleensä niiden taustalla on jokin syvällinen opetus, joka tuodaan lopussa esille niin haikeasti ja surumielisesti kuin mahdollista. Joka käänteessä pelkäsin siis jotain kamalaa tapahtuvan. En vain voinut uskoa, että suomalainen klassikko voi olla oikeasti hauska alusta loppuun. Ajatus tuntui ristiriitaiselta. Mutta niin vain oli.

Tarkemmin sanottuna voisin sanoa, että Jäniksen vuodessa oli koko ajan nähtävissä mahdollisen katastrofin ainekset. Voisin vaikka luetella tarkasti erikseen joka ikisen tavan, jolla Paasilinna olisi voinut kirjansa pilata ihan vaikka parilla lauseella. Katsokaas kun minulla oli koko ajan lukiessani päässäni ikään kuin pieni, mielikuvitukseni tuottama taskukokoinen 70-lukulainen suomalainen kirjailija. Tuo kirjailija koko ajan kuiski korvaani, että "tämä on suomalainen kirja, vieläpä klassikko. Nyt kaikki näyttää menevän oikein kivasti mutta odotas vaan, seuraavalla sivulla jänis varmasti jää traktorin alle, usko vaan, ja Vatanen ryhtyy onnettomana myymään itseään jossain Tallinnan kaduilla ja lopulta tappaa itsensä. Tai ainakin joku raiskaa Vatasen. Tai jäniksen. Tai Vatanen raiskaa humalassa jäniksen ja SITTEN tappaa itsensä jahka jänis tekee ensin itsemurhan. Niin siinä käy. Luuletko tosiaan, että tämä on hyvän mielen kirja? Tämähän on suomalainen klassikko! Eihän tästä kukaan muu voi nauttia kuin masokistit!", tai ainakin jotain sinne päin. No kuitenkin, tuollainen harhainen pienoinen ääni kokoajan nalkutti menemään kuin yli-innokas omatunto, ja pelkäsin jatkuvasti kirjan pilaavan itsensä. Ja tämä kaikki sen takia, että Paasilinna asetti henkilöitään alituiseen sellaisiin tilanteisiin, joista olisi missä tahansa muussa suomalaisessa klassikossa koitunut tuskaa, kitumista ja räytymistä niin päähenkilölle kuin jänöparallekin. Tai ainakin minun päässäni asustava masokismilla mässäilevä kirjailija hoki niin jatkuvalla syötöllä. Ja voitte kuvitella onneni, kun kirja ei sortunut moiseen. Tietenkään kirja ei aina ollut iloinen tai kevyt, mutta verrattuna hillittömään revittelyyn, vakavampien lukujen määrä on lähes olematon.

Nyt kun olen saanut paasattua riittävästi siitä, kuinka uskomattoman hyvä tämä teos oli ollakseen suomalainen klassikko, alan jauhamaan kaikesta muusta mikä tässä kirjassa sai minut hihkumaan riemusta. Ensimmäisenä jänis. Tämä ruohoa puputtava pitkäkorva on ehdottomasti yksi parhaista henkilöhahmoista ikinä. Sanomatta sanaakaan se onnistuu olemaan iloinen, hermostunut, häpeissään, vihjaileva ja jopa murhanhimoinenkin. Tuollaisen jäniksen jos löytäisin niin katoaisin kyllä itsekin sen kanssa metsään ja ilmaantuisin ihmisten ilmoille vain silloin kun Maria Turtschaninoff tai Alastair Reynolds julkaisee uuden kirjan tai kun jossakin jaetaan ilmaisia ämpäreitä.
Vatasen persoona oli minusta myös todella miellyttävä ja leikkisä ja suuri osa kirjan huumorista tuli juuri hänen taidostaan hallita tilanne kuin tilanne ilman vaikeuksia. Eli tosi kiva heppu josta jaksaa lukea, mutta ei Vatasesta ole sen jäniksen kanssa kilpailemaan. Sanoin yhdelle kaverilleni, että ilman jänistä kirja on  vain 5/5, mutta jäniksen kanssa se on 6/5, ja pidän mielipiteestäni yhä kiinni.

Mainitsin aiemmin pikaisesti kirjan episodimaisuuden ja se oli minusta eräs kirjan parhaista ominaisuuksista. Toki tykkään kirjoista jotka keskittyvät vain yhteen paikkaan, mutta on todella virkistävää lukea silloin tällöin kirjoja, joissa jokainen luku tapahtuu eri paikassa kuin edellinen. Tätä kautta pystyn myös hieman paremmin rajaamaan kirjan kohdat, joita pidin erityisen onnistuneina. Kirjan parhaita lukuja olivat mielestäni ne, jotka käsittelivät Rovaniemen sotaharjoituksia. Niiden aikana nauroin itseni puolikuoliaaksi useampaankin otteeseen. Myös alussa tapahtuva pidätys oli aika huvittava, ja pitää myös vielä erikseen mainita luku, jossa Vatanen opettaa Rovaniemellä Kurko-nimistä miestä uimaan. Aluksi luku vaikutti aika tavanomaiselta, mutta luvun loppu oli sen verran nerokas, ettei siitä voinut olla tykkäämättä. Mutta entäs kirjan viimeinen luku...?

Niin, lopuksi "muutama" sananen kirjan lopusta. En varmuuden vuoksi paljasta lopusta mitään tarkkaa, mutta kerron yleisen mielipiteeni siitä ja kerron myös hieman sen sävystä. Yksi asia joka voi joko pelastaa tai tuhota kirjan - ainakin minulle - on kirjan loppu. Joskus olen lukenut mahtavia kirjoja, joissa on ollut huono loppu. Ei sellaisesta kirjasta minun suosikkiani ikinä tulisi. Joskus olen lukenut keskinkertaisia kirjoja, joissa viimeinen sivu on ollut kirjan paras. Silloin kirjasta on jäänyt mieleeni hyvä kuva, ja jos kyseessä on esimerkiksi sarja, saatan hyvinkin tarttua toiseen osaan, jos ensimmäisen osan loppu oli hyvä. Loppu on siis kirjan tärkein osa. Monissa hyvissä kirjoissa on hyvä loppu, mutta eivät ne silti minun suosikkilistoillani keiku. Parhaat kirjat ovat sellaisia, joissa alku on hyvä, alun ja lopun välissä oleva alue on hieman parempi, ja loppu ei jatka samalla tasolla vaan korottaa sitä. Tässä kirjassa tarinan tasoa mittasin sillä, kuinka hullu tai mielikuvituksellinen se oli. Ja pakko sanoa, että siinä missä aiempien lukujen loput olivat olleet huvittavia ja niissä tapahtuvat asiat vain hieman epärealistisia, viimeinen luku oli oikeaa hulluuden ja irrationaalisuuden riemujuhlaa. Sitä lukiessani minun teki mieli hajottaa huonekaluja silkasta riemusta. Kirjailija oli selvästi säästänyt parhaat jekkunsa viimeiseksi. Loppu oli nopea, mutta niin sen pitikin olla. Sen piti olla nopea, sekava, tärähtänyt ja riemukas. Ja se todellakin oli sitä kaikkea yhtä aikaa ja täydellä teholla. Lopussa tapahtuu sellaisia asioita, että niiden realistisuutta ei tarvitse edes epäillä. On selvää että loppu on pelkkää virne silmäkulmassa kerrottua kalavaletta, jonka taustalla piilee vähintään yhtä hillitön totuus. Kirjan loppu myös mukavasti jättää tarinan samaan aikaan auki, kuin myös selvittää tärkeimmät yksityiskohdat omalla, vekkulimaisella tavallaan. Viimeksi luin näin hyvän lopun vuonna 2013, ja silloin kyseessä oli Alastair Reynoldsin Jäänpuskijat. Kyseinen kirja tappelee tälläkin hetkellä suosikkilistani kärkisijasta Turtschaninoffin Arran kanssa, jonka loppu löi minut ällikällä vuonna 2011. Ja nyt Jäniksen vuosi liittyy tuohon kunniakkaaseen joukkoon kilpailemaan ykkössijasta. 

Jäniksen vuosi on oikeasti hauska. Jäniksen vuosi on oikeasti viihdyttävä. Jäniksen vuosi on oikeasti hyvä. Jäniksen vuosi on oikeasti yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Siinä neljä lausetta joita en uskonut koskaan sanovani. Mutta nyt sanon.

Juoni: 100%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 100% (harmi kun ei voi antaa enempää)
Henkilöhahmot (toisin sanoen jänis): 100%

KOKONAISUUS: 100%



PS. Olipas mukava kirjoittaa tänne pitkästä aikaa. Saatanpa tehdä tästä kirjoittelusta taas tavan (joka kestää korkeintaan pääsiäiseen asti jos vanhat merkit pitävät yhtään paikkansa) jos koulutöiltäni vain ehdin.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Arvostelu: Siiri Enoranta - Surunhauras, lasinterävä


Kirjailija: Siiri Enoranta
Julkaistu: 2015
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 473

Surunhauras, lasinterävä on kolmas Enorannan teos johon olen tutustunut. Ensimmäinen oli Nukkuu lapsi viallinen jonka luin kevättalvella. Tarina oli pieni ja yksinkertainen, mutta juuri se teki siitä ehkä jopa yllättävän voimakkaan. Kesän alussa luin myös Enorannan esikoisromaanin vuodelta 2009, Omenmean vallanhaltijan. Kirja oli pitkähkö mutta mielenkiintoinen. Välillä tarina oli myös hieman lapsenomainen, mutta ottaen huomioon miten vakavia kirjoja olin mättänyt koko kevään täydeltä juuri sitä olin kyllä jo kaivannutkin. Huomasin Enorannan olevan hyvä kirjailija. Kumpikaan ei kuitenkaan vakuuttanut minua siitä, että Enoranta kuuluisi niin sanottuun kirjailijoiden eliittiin. Muuttiko Surunhauras, lasinterävä käsitystäni mihinkään suuntaan?

Surunhauras, lasinterävä kerrotaan usean eri kertojan kautta, joten tarinan miljöö vaihtelee aina välillä. Pääasiassa tarina jakautuu kuitenkin kahteen pääpaikkaan, myyttiselle Surukauriin saarelle, ja Sidrineian valtioon jota johtaa vielä varttumaton teini-ikäinen prinsessa Sadeia. Miljöönä pidin Sidrineiasta ehkä hieman enemmän, mutta etenkin tarinan loppupuolella saaren olemus alkoi kiinnostaa minua kovasti. Muitakin tapahtumapaikkoja toki oli, mutta niistä suurin osa ei ollut mitenkään erityisen ikimuistoisia. Kyseessä on siis ihan hyvin luotu maailma fantasiatarinalle.

Ja siinä tulikin esille eräs tämän kirjan mielenkiintoisimmista seikoista: Onko kirja lainkaan fantasiaa? Surukauriin saarella asustavat myyttiset surukauriit, mutta ovatko ne loppuviimein niin myyttisiä? Kaikki yliluonnollinen mitä tässä kirjassa tapahtuu on mahdollista selittää onnekkaana sattumana, eikä lukijalle siis koskaan täysin valkene onko tässä maailmassa sittenkään mitään luonnotonta. Lisäksi hämmentää vielä se seikka, että kirja kertoo sijoittuvansa 3110-luvulle. Periaatteessa ei olisi mitenkään mahdotonta, että ihmiskunta unohtaisi keksintönsä ja uppoaisi takaisin menneisyyteen yli tuhannen vuoden kuluessa. Kirjassa ei ole pienintä viitettäkään menneestä modernista aikakaudesta, mutta onhan se mahdollista, ei luultavaa, mutta mahdollista. Pidän kirjoista jotka jättävät vähän spekuloinnin varaa, ja tämänkin kirjan maailman pohtiminen oli siis ihan hauskaa ajanvietettä lukemisen ohella.

Niin, tarina itsessään on myös mukavan viihdyttävä. Idea on seuraavanlainen. Surukauriin saarilla asustaa ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään ulkomaailmasta tai edes sen olemassaolosta. He palvovat kauriitaan, joiden uskovat omaavan yliluonnollisia kykyjä joilla ne voivat nähdä sen määrän surua, mitä ihminen tulee elämässään kokemaan. Samaan aikaan Sidrineian niemimaalla Sidrineian lasinkirkkaaksi prinsessa Sadeiaksi itseään nimittävä nuori hallitsija saa kuulla myyttisten, kultaisiksi väitettyjen kauriiden olemassaolosta, ja päättää järjestää retkikunnan saadakseen itselleen kultaisen kauriin. Joukkoon liittyy myös hänen lasittariaan, joilla on oleellinen osa tarinassa.

Kuten jo aiemmin sanoin, alussa Sidrineian niemimaa kiinnosti minua paljon enemmän kuin myyttinen saari. Tämä johtui yksinomaa siitä, että kaikki kiinnostavimmat henkilöt olivat kirjan alun aikana siellä. Sadeia ailahtelevine luonteineen ja tunnekuohuineen oli sangen viihdyttävää seurattavaa, ja hänen oikkunsa tekivät kirjasta selkeästä paremman. Silti henkilö kenestä en vain saanut koko kirjan aikana tarpeekseni oli Beanna, josta kirjan alussa tulee yksi Sadeian lasittarista, lasista taideteoksia tekevä työläinen. Hänen persoonallisuutensa oli niin ihailtavan vahva, ja muutenkin hän toi aina sivuihin lisää eloa. Hän toi jossain välissä mieleen jopa jotkut vahvimmista Terry Pratchettin naispäähenkilöistä. Pidin hänestä joka käänteessä, ja kirja ei olisi läheskään yhtä hyvä ilman häntä. Saaren asukkaista pidin erityisesti Asporista, mutta muut henkilöt eivät herättäneet kiinnostustani, ei etenkään Uli, eikä Linaniakaan mikään kirjallisuuden henkilöiden riemuvoitto ollut.

Enoranta käyttää kieltä hyvin viisaasti ja taiteellisesti. Hän ei kuvaile asioita liikaa, mutta antaa kuitenkin riittävästi viitteitä, jotta lukija pysyy visuaalisesti kärryillä. Olen monesti miettinyt, mikä on se Enorannan oma juttu hänen kielenkäytössään, eikä se ole vieläkään täysin valjennut minulle. Monien kirjailijoiden kanssa se on melko päivänselvää, mutta Enorannan kieli vaihtelee aina hieman, ja välillä tuntuu jopa siltä ettei tekstissä ole särmää lainkaan. Mutta kenties juuri se on se persoona jota olen aina etsinyt, pieni hauras ja lähes huomaamaton. Sellainen että se ei pistä silmään, mutta tuntuu kuitenkin rivien välissä kun hetken miettii. Totta puhuen, sellaista tekstiä on taatusti hankala kirjoittaa. Monesti persoonallisuus voi mennä yli, tai sitten sitä ei ole lainkaan. Enoranta tanssii hiuksen hienosti huomaamattomuuden ja runollisuuden rajoilla, ja yleensä jopa onnistuen siinä melko mainiosti. Jokainen tavallaan.

Kirjan viimeinen kolmannes ei ollut yhtä erinomainen kuin alku- ja keskiosa, mutta olisi kirja voinut huonomminkin loppua. Lopussa oli monta asiaa mistä pidin, mutta yhtä paljon asioita joiden toimivuudesta en ollut kovinkaan varma. Silti ihan hyvää työtä, pääosin.

Surunhauras, lasinterävä ei osoittanut Enorannan olevan yksi parhaista. Mutta se muutti käsitystäni siinä mielessä, että nyt se on minun mielestäni enää pienestä kiinni. Kirja teki niin monta asiaa oikein, mutta osa loppupuolen ratkaisuista ei toiminut ihan toivotulla tavalla. Uskon ja toivon, että Enorannan seuraava teos, mikä ikinä onkin, tulee olemaan hänen tähän mennessä parhaansa. Merkit ovat sen verran hyvät.

Juoni: 90%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 95%
Henkilöhahmot: 85%
 
KOKONAISUUS: 91%    


lauantai 24. syyskuuta 2016

Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Naondel

Kirjailija: Maria Turtschaninoff
Sarja: Punaisen luostarin kronikoita
Julkaistu: 2016
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Marja Kyrö
Sivumäärä: 397
Suomenruotsalainen Maria Turtschaninoff on onnistunut jo vuosien ajan kirjoittamaan tarinoita täynnä sellaista voimaa ja tunnetta jota kirjallisuudessa näkee hyvin harvoin, jos koskaan. Hänen ainoa kirjansa jolle en järin lämmennyt, Helsingin alla, oli sekin aina aika ajoin todella mukavaa luettavaa, mutta tarinasta puuttui silloin tällöin omaperäisyyttä, ja yksi päähenkilöistä oli välillä lähes tulkoon sietämätön. Muut Turtschaninoffin kirjat sen sijaan ovat aina olleet kirjallisuuden ihmeitä, etenkin Arra. Se mikä kuitenkin erottaa Naondelin muista Turtschaninoffin kirjoista heti alussa on se, että odotin tätä kirjaa kokonaisen vuoden kuin kuuta nousevaa. Siinä ajassa ehtii odotukset nousta kattoon aika kepeästi. En hetkeäkään epäillyt kirjan olevan mitään muuta kuin mahtava, mutta kirjailijakin on vain ihminen joten eihän sitä koskaan tiedä. No nyt on vuosi odotettu ja kirja luettu. Kestääkö Naondel jopa vuoden ajan kasvaneiden odotusten paineen?
Naondel on Turtschaninoffin ensimmäinen tarina joka todella käyttää hyödykseen Arrassa luotua maailmaa. Arra keskittyi koko kirjan ajan Lavoraan, Anaché akkadien maahan ja Maresi Menoksen saareen. Naondel sen sijaan esittelee lukijalleen monia täysin uudenlaisia miljöitä, jokainen yhtä lailla kiinnostava, ja jokaisesta haluaisi todellakin tietää vielä lisääkin. Kuten aina, Turtschaninoff on onnistunut omaperäisen ympäristön luomisessa erinomaisesti.
Kirjan tarina seuraa aluksi nuorta naista, Kabiraa. Hän on myyttisen lähteen vartija, ja lähteen voimat ovat hänen oma salaisuutensa. Sitten hän kuitenkin rakkaudenhuumassaan tulee paljastaneeksi lähteen voimat miehelle, jolle niitä todellakaan ei kannattaisi paljastaa. Mies ottaa lähteen itselleen, ja Kabiran tulevaisuus on siitä eteenpäin yhtä helvettiä. Eikä hän ole ainoa nainen joka päätyy miehen uhriksi.
Päähenkilöitä tällä tarinalla on vaikka muille jakaa, peräti seitsemän. Aivan kaikille en heti lämmennyt, mutta ne jotka olivat tarinan kannalta oleellisimmassa osassa olivat suorastaan erinomaisia heti  ensiesittelystä lähtien. Orseola oli eräs mielenkiintoisimmista, etenkin hänen erityisten uniin liittyviin kykyjensä ansiosta. Myös Garain luvut olivat aina viihdyttävää luettavaa omaperäisen kerrontamuodon takia. Ionakin oli erittäin erikoinen henkilö, paras kirjan loppupuolella mukaan tuoduista. Kaikkein kiintoisin oli silti Kabira, tyttö joka aloitti kaiken tekemällä kauaskantoisen virheensä. Hänen muutoksensa läpi vuosikymmenten oli eräs tarinan kantavista voimista ja teki kirjasta entistä paremman, jos mahdollista. Myös julma miekkonen, Iskan nimeltään, tuntui aidolta, narsistiselta sovinistilta. Eikä hänen pahuuttaan oltu mielestäni mitenkään liioiteltu. Eräs karmivimmista pahuuden edustajista Turtschaninoffin kirjoissa, tähän mennessä.
Alan pikkuhiljaa jo toistaa itseäni, mutta tämän kirjan kieli on taas kerran kuin mannaa taivaasta kaiken geneerisen proosan keskellä. Kuka tahansa osaa kirjoittaa hauskasti, kuka tahansa osaa kirjoittaa surullisesti, mutta mieleen ei tule yhtäkään joka osaisi kirjoittaa NÄIN. Kun avasin kirjan ja luin ensimmäisen sivun, ajattelin, että on suorastaan pyhäinhäväistys pistää tämä edes samaan kirjahyllyyn muiden kirjojeni kanssa. Jokainen lause on täynnä tunnetta, oli lause millainen vain. Luin äidilleni vähän Arran alusta joku aika sitten. Hän ei lue kirjoja, eikä hän muutenkaan välitä kirjallisuudesta pätkän vertaa. Eikä hän välittänyt Arrastakaan. Mutta kun kysyin mitä mieltä hän oli kerronnasta, hän sanoi, että vaikka kohta ei olisikaan ollut surullinen, tekstin kuunteleminen tuntui siltä kuin joku olisi koko ajan pistellyt häntä pienellä, surua täynnä olevalla tikulla. Myös aina lukemisen lomassa hän saattoi huokaista miten joku voikin kirjoittaa niin masentavasti. Sama juttu pätee mielestäni myös Naondeliin. Ja jos totta puhutaan, Naondelin kohdalla sekä Turtschaninoff että kääntäjä Marja Kyrö ovat ylittäneet itsensä.
Kirjan lopusta en halua kertoa, mutta sen verran voin sanoa, että minun piti lukea viimeiset 60 sivua kahdesti ennen kuin kunnolla edes tajusin mitä niiden aikana tapahtui. En usko että unohdan tätä kirjaa yhtään sen nopeammin tai helpommin kuin muitakaan Turtschaninoffin parhaita teoksia.
Miten lopulta kuvailisin Naondelia parhaiten? Mietin tätä jo lukiessani Naondelia, ja viimeisen sivun jälkeen tiesin vastauksen. Ota Arran eeppisyys, koukuttavuus ja pienimuotoinen tarina jonka vaikutukset kuitenkin kasvavat lumivyöryn lailla. Lisää siihen Anachén karuus ja armottomuus. Ja sokerina pohjalla Maresin kaikki lämpö ja ilo, tuomassa pientä toivoa pimeyteen. Ja kun kaikki nämä on sekoitettu, lopputulos on jotain suorastaan historiallisen hienoa. Vielä viikko sitten uskoin, että Turtschaninoff ei voisi koskaan saavuttaa sitä tasoa minkä hän saavutti Arrassa, omasta mielestäni tämän maailmankaikkeuden parhaassa kirjassa. En sano että Naondel on parempi kuin Arra, mutta ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen minusta tuntuu siltä että minulla on käsissäni kirja, jonka voisin lukea joka päivä lopun elämäni ajan, enkä kyllästyisi siihen sittenkään. Itse asiassa minulla on aikomuksena lukea Naondel vielä toistamiseen lähipäivinä, vaikka ensikerrasta ei ole kulunut kuin pari päivää. Turtschaninoff on todellinen kirjallisuuden ihme, ei vain suomalaisen, vaan maailmanlaajuisen kirjallisuuden ihmeellinen ihme. Ylistys Maresille, sillä sen ansiosta Naondelkin tullaan kääntämään monelle kielelle. Rehellisesti sanottuna toivon tämän voittavan tämän vuoden Finlandia-palkinnon. Tuskin niin tulee käymään, koska vielä nykyäänkin fantasiaa pidetään automaattisesti lasten- tai nuortenkirjallisuutena. Ja lasten- ja nuortenkirjallisuutta pidetään automaattisesti heikompana, vähemmän syvällisenä viihdekirjallisuutena jolla ei voi olla todellista sanomaa tai painoarvoa. Jos ihminen joka pitää fantasiaa lapsellisena lukisi Naondelin, veikkaisin että mielipide ei olisi pitkäikäinen.
Juoni: 100%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%
Henkilöhahmot: 100%
KOKONAISUUS: 100% (yllätys yllätys) 

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Arvostelu: Alastair Reynolds - Poseidonin Lapset

 

Kirjailija: Alastair Reynolds
Alkuperäinen nimi: Poseidon's Wake
Sarja: Poseidonin Lapset
Julkaistu: 2016
Kustantaja: Like
Suomentaja: Hannu Tervaharju
Sivumäärä: 715
 
Alastair Reynoldsin tuotoksien taso on... vavahdellut viime vuosina. Pääteasema oli huonohko, Muistoissa Sininen Maa tylsähkö, mutta Terästuulen Yllä oli hieno esimerkki siitä, mihin Reynolds kykenee kunhan pysyy tukevasti mukavuusalueellaan. Poseidonin Lapset oli minulle eräs vuoden odotetuimmista kirjoista, osittain siksi, että halusin nähdä josko Reynolds kykenisi vielä pitämään tason korkealla. Rapakon takana kirjaa ollaan haukuttu yhtä huonoksi kuin Pääteasemaa, mutta toisaalta myös lempikirjallani Jäänpuskijoilla on paljon vihaajia siellä suunnalla. Joten toivoin että haukkujat olisivat näitä aitoa taidetta ymmärtämättömiä barbaareja, ja kirja ei olisi ollenkaan niin huono kuin internet antoi ymmärtää. Vaan kuinkas kävikään...
 
Tämän uusimman tuotoksen juonen idea on erittäin mielenkiintoinen. Kaukaa, 70 valovuoden päästä, tulee viesti jossa pyydetään lähettämään paikan päälle eräs tietty henkilö, Ndege Akinya. Ndege ei usko selviävänsä matkasta, joten hänen sijaansa avaruutta valloittamaan lähtee hänen tyttärensä Goma ja Ndegen veli Mposi. On myös hyvin mielenkiintoisia epäilyjä siitä, kuka viestin lähetti. Matka järjestetään, ja perillä odottaa yllätys jos toinenkin.
 
Juoni kuulostaa siis perus Reynolds-kamalta, mutta siihen on myös tuotu monia yksityiskohtia maustamaan kokonaisuutta, kuten esimerkiksi yhä kehittyneet tantorit, älykkäiksi tehdyt elefantit. Silti, etenkin loppupuolella, juonessa on välillä joitain kummallisuuksia, jotka eivät aina käy järkeen vaikka miten yrittäisi. Ei mitään isoa, vain pieniä outouksia jotka on helppo antaa anteeksi. Toinen pienoinen vika on itse loppuhuipennus, joka on melko antiklimaattinen, ainakin välillä. Silti loppu onnistuu olemaan vaikuttava, vaikka kaikkia odotuksia ei ihan lunastetakaan. Loppuviimein hieman hillitympi loppu käy oikeastaan järkeen ja tuntuu oikein sopivalta. Juonella on myös monia käänteitä luvassa, jotka ovat todella erinomaisia.
 
Henkilöt eivät ole koskaan olleet Reynoldsin vahvuus, eivätkä ne ole sitä täälläkään, mutta hänen henkilönsä ovat aina parhaimmillaan miellyttäviä ja onnistuneita. Niin on tässäkin kirjassa, mutta yksi henkilö nousi mielestäni ylitse muiden. Hänestä en kuitenkaan kirjoita, ihan vaan etten paljasta juonesta liikaa.
 
Kirjan lopusta minulla olisi vaikka miten paljon sanottavaa. Mitään paljastamatta voin sanoa, että kirja loppuu Reynoldsille tuttuun tapaan kesken. Mutta yleensä lopussa avoimeksi jäävä asia on jokin, jonka lopputulos on meillä lukijoilla melkeinpä jo tiedossa (Aurinkojen Huone, Prefekti), tai voimme ainakin arvailla miten lopulta käy (Jäänpuskijat), mutta tämä kirja se veti ihan uuden mysteerin viimeisten kahden sivun aikana esiin eikä osoittanut aikomustakaan selittää lukijoille mitä ihmettä juuri tapahtui! Ja tavallaan juuri sen takia minun on hankalaa unohtaa tätä kirjaa, se loppu vain kummittelee mielessäni alvariinsa. Eikä Reynoldsilla taida olla aikomustakaan tehdä enää yhtään Akinya-kirjaa joten toiveet siitä että saisimme joskus vastauksia voi heittää yhtä hyvin kankkulan kaivoon.
 
Kirja oli joiltain osin sekava, mutta pidin siitä silti todella. Siinä oli hyvin uudenlainen, paljon raskaampi ja synkempi tunnelma kuin missään aiemmin lukemassani Reynoldsin romaanissa. Vaikka kirjan tarina on mittakaavaltaan todella laaja, se tuntuu välillä melkeinpä klaustrofobiselta, mutta jollain omalla, mukavalla tavallaan. Päähenkilöt olivat aika mahtavia, juoni oli hyvin mielenkiintoinen, ja loppu tyypillisen ärsyttävä. Tykkäsin siis todella paljon! En löytänyt kirjasta mitään niistä jenkkien marmattamista typeryyksistä, tai jos näin, ne eivät suuremmin vaivanneet minua. Siis eihän kirja täydellinen ollut, mutta oli se sen verran hyvä, että kirja on potentiaalinen ehdokas vuoden parhaaksi kirjaksi.
 
Juoni: 90%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%
Henkilöhahmot: 88%
 
KOKONAISUUS: 93%  
 


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Arra

Kirjailija: Maria Turtschaninoff
Alkuperäinen nimi: Arra - Legender från Lavora
Julkaistu: 2009
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Marja Kyrö
Sivumäärä: 256


Liekittelen aina sitä miten kovasti satun pitämään Turtschaninoffin teoksista ja etenkin Arrasta. Olisi siis enemmän kuin sopivaa tehdä Arralle aivan oma arvostelunsa. Saisin kerrankin kunnolla selittää, mikä tekee Arrasta niin ihmeellisen. (Aivan kuin en tekisi sitä joka toiselle sattumanvaraiselle vastaantulijalle, enhän toki.)

Maria Turtschaninoffin Arra kertoo tarinan mykästä tytöstä, Arrasta, jota kaikki väheksyvät, mutta jolle luonto antaa ylimaallisen kyvyn kuulla luonnon laulut. Siinä hienosti kiteytettynä kirjan perusidea. En mielelläni spoilaisi enempää, vaikka kirjan takakansiteksti kertoo likipitäen puolet kirjan tapahtumista. Joten takakantta ei siis kannata tarkemmin lukea, jos haluaa yhtään yllättyä.

Arra sijoittuu samaan fantasiamaailmaan kuin myöhemmin kirjoitetut Anache ja Maresi, eli tä maailma toisin sanoen luotiin Arran yhteydessä. Jokaisessa kirjassa maailma tuodaan kuitenkin esille aina eri valossa. Anache tuo esiin maailman karun ja julman puolen, kun taas Maresi kertoo enemmän lämminhenkisestä yhteisökulttuurista. Arra on kuitenkin aivan jotain muuta. Kirjan maailma on paljon enemmän sadun kaltainen kuin aiemmin mainitsemissani teoksissa ja tarina tuntuu jollain tavalla vanhemmalta, ehkä jopa myyttisemmältä. Lisäksi itse miljöö on vaihtelevampi ja omalla viehättävällä tavallaan runollisempi.

Kirjan tarina on yksinkertainen, mutta juuri kaikessa yksinkertaisuudessaan voimakas. Toisin kuin Anache ja Maresi, Arra ei sisällä mitään liian väkivaltaista lapsille, mutta silti suosittelisin kirjan lukemista vasta yli 12-vuotiaille. Eivät lapset Arrasta mitään traumoja saa, mutta kirjasta saa eniten irti kun sen lukee vähän vanhempana. Tällöin tarinan psykologiset puolet aukenevat lukijalle paljon paremmin. Ja vaikka kirjassa ei fyysistä väkivaltaa ole kovinkaan paljoa, on henkisen väkivallan käyttö sillä tasolla että sen ymmärtää varmasti paremmin vasta vähän vanhempana. Kirjan tarina siis on todellakin syvällinen ja koskettava, ja kaikessa lyhyydessäänkin kirja ehtii tekemään suurenmoisen vaikutuksen pahaa aavistamattomaan lukijaansa.

Kirjan henkilöhahmoista olisi myös ties kuinka paljon kerrottavaa. Ensimmäisenä tietysti itse Arra, joka on mahdollisesti Turtschaninoffin paras päähenkilö koskaan, tai ainakin heistä kaikkein kiehtovin. Hänen persoonansa on erikoisella tavalla hento ja voimakas samaan aikaan, eikä hän missään vaiheessa tunnu epäuskottavalta edes yliluonnollisten kykyjensä kera. Ja juuri yliluonnolliset kyvyt ovat se ainesosa, joka tekee hänestä niin mahtavan. Eräs hienoimmista ja kiehtovimmista naisprotagonisteista ikinä, sanoisin. Kirjan muutkin henkilöt ovat erinomaisia tapauksia. Päällimmäisenä mieleen jäivät etenkin Unna ja Evia. Unnan ystävällisyys oli todella mukavaa luettavaa, kun taas Evia oli niin onnistuneella tavalla raivostuttava ja julma, että hänestä ei voinut kuin jotenkin kieroutuneesti pitää.

Ja tarvitseeko minun edes mainita kirjan kielestä mitään? Hienointa kerrontaa ikinä, jopa Turtschaninoffin omalla mittapuulla. Ja se mittapuu jolla minä Turtschaninoffin kerronnan laatua mittailen on oikea nykyajan versio Baabelin tornista. Sitä ei noin vaan ylitetäkään.

Sitten vielä muutamia erityishuomioita kirjasta. Arra on eräällä tavalla hyvin koukuttava teos. Aina silloin tällöin nappaan Arran hyllystä ihan vain lukeakseni jonkin suosikkikohdistani uudelleen (suosikkikohdat = suunnilleen koko kirja), ja yhtäkkiä huomaan lukevani sitä läpi jo kymmenettä kertaa, ihan vahingossa. Syynä tälle on luultavasti Arran altavastaajan asema läpi koko kirjan. Aina kun hän saavuttaa jonkin uuden asteen itsetuntonsa kasaamisessa, lukija tuntee olonsa hyvin ylpeäksi Arran puolesta, ihan vain jotta parin sivun päästi vasta saavutettu onni tuhotaan jollain pirullisella keinolla ja Arra syöksyy entistä pahempaan syöksykierteeseen lukijan suureksi tuskaksi. Kirjaa voisi siis kuvata äärimmäiseksi tunteiden vuoristoradaksi, ja erästä kaveriani lainatakseni: "Tekisi mieli heittää se oikein kunnolla seinään mutta kun se on niin hyvä ettei voi!" Niin, Arran ainoa vika on mahdollisesti juuri se, että se on liian hyvä heitettäväksi seinään, jonka todellakin ainakin itse tahtoisin tehdä useampaankin otteeseen kirjaa silloin tällöin lukiessani. Ensimmäisen kerran noin sivulla 40, ja viimeisen kerran kirjan viimeisen lauseen kohdalla. Ja keskimäärin noin joka toisella aukeamalla sillä välillä. Arran loppu on kyllä äärimmäisen kaunis, ja kirjan lopetettuaan lukija kokee kyllä olonsa tyytyväiseksi, mutta viimeinen sivu (etenkin se kirottu viimeinen lause) ovat sellaista henkistä kidutusta, että niiden jälkeen saattaa kokea halua rikkoa tavaroita, etenkin jos lukija on hyvinkin sisällä kirjan maailmassa sen loppuessa. Monet sanovat kirjan loppuvan liian nopeasti, mutta minusta näin ei ole. Loppu on juurikin täydellinen, mutta kiduttavan katkeransuloinen.

Arra on siis minusta kaikkien aikojen paras kirja Jäänpuskijoiden ohella (arvostelen senkin tässä joku päivä (lue: vuosi)), ja toivoisin jokaisen kirjoista pitävän edes yrittävän lukea sen. Jos et ole lukenut Arraa, olet jäänyt jostain paitsi.

Turha tälle kai on edes arvostelua laittaa. KAIKKI KOHDAT 100%

perjantai 18. joulukuuta 2015

Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Anache



Kirjailija: Maria Turtschaninoff
Alkuperäinen nimi: Anache - Myter Från Akkade
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Marja Kyrö
Sivumäärä: 523

Kirjoitin tässä äskettäin erittäin mairean arvostelun Maria Turtschaninoffin Finlandia Junior -voittajasta, Maresista. Vaan kuinkahan mahtaa olla pari vuotta vanhemman Anachen laita? Onko mahdollista, että jokainen Turtschaninoffin kirjoittama kirja on yhtä kirjallisuuden ilojuhlaa?
Anache kertoo nuoresta Akkadi-tytöstä Anachesta ja hänen kasvamisestaan aikuiseksi naiseksi. Hyvin läheisenä teemana kirjalle on myös naisten asema akkadilaisten kulttuurissa. Kirjan pohdinta naisten asemasta tuo hieman mieleen Maresin, mutta Anachen tarina pyrkii löytämään aiheeseen uuden, suorastaan hyvin kummallisen lähestymistavan. Kun Maresi oli hyvin suorasukainen sanomansa kanssa, Anache etsii uudenlaisen näkökulman, ja vie tarinan melko odottamattomille raiteille. Kirjan juoni on hieman monimutkainen ja kirja taitaa olla myös Turtschaninoffin sivumäärältään pisin. Maresi ja Arra ovat molemmat reilusti alle 300-sivuisia, mutta Anachessa on tekstiä jopa yli 500 sivun verran. Aluksi olisin saattanut sanoa juonta ehkä hieman pitkitetyksi, mutta kun olen antanut kirjan muhia mielessäni nyt jo yli kuukauden verran on pakko sanoa, että jokainen sivu käytettiin juuri oikean tunnelman luomiseen. Kokonaisuus vaikuttaa loppuun hiotulta vaikkakin itse tarina on paljon rosoisempi kuin hyvin lämminhenkisessä Maresissa. Elämä Akkadien heimoissa on karua, ja kirja tuo sen juuri oikealla tavalla esiin. Kun tarkemmin ajattelee, tästä kirjasta päällimmäisenä minulle on mieleen jäänyt juurikin tuo Anachen elämän karuus ja onnettomuus.
Anache on Turtschaninoffin päähenkilöistä ehkä luonteeltaan karkein kuten koko tarina muutenkin. Maresi oli päähenkilönä hyvin elämänhaluinen ja lämmin kun taas Arra oli mystinen ja sympaattinen. Anache kuitenkin on todella surullinen henkilö, ja hän käy elämässään läpi monenlaisia ilon ja surun hetkiä, enimmäkseen surun. Anachen elämää seurataan myös melko pitkä tovi - arvelisin että noin 15 vuotta - ja sen aikana päähenkilöön ehtii todella joko tykästyä tai vihastua, tässä tapauksessa tykästyä. Kuten Maresissakin, koko kirja on päähenkilönsä näköinen, kylmä, hyytävä ja karkea.

Kirjan miljöö onkin sitten ihan omaa luokkaansa. Akkadien maa on todella karu eikä elämä siellä ole kovin onnellista, ei ainakaan yleensä. Kyse tuntuu olevan enemmänkin selviytymisestä kuin elämisestä mutta kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu pitävän sitä huonona asiana. Oikeastaan olen iloinen siitä ettei kirja nostanut tätä aihetta muiden yläpuolelle, se kun on jo niin nähty. Sen sijaan tarina keskittyy teemoihin, joista osaa on joskus jossain määrin jo käsiteltykin mutta ei aivan tällä tavalla. Kirjan tarina tuntuu alusta loppuun tuoreelta ja uudelta, etenkin loppupuolella on monia erikoisia tapahtumia ja henkilöhahmot kehittyvät välillä hyvinkin odottamattomalla tavalla.

Turtschaninoffin kerronta ansaitsee taas kerran täydet pisteet. Tapa jolla tämä karu ja ankea tarina on kerrottu on yksinkertaisesti sanottuna ikimuistoinen. Tyyli ei kuitenkaan ole täysin samanlaista kuin Maresissa vaikka sama runollisuus on yhä pohjalla. Kirjan tarinan mukaisesti myös kerronta on hieman karua, korostaen tunnelmaa entisestään. Oikeastaan voisi sanoa, että Turtschaninoffin kirjat ovat aina kokonaisvaltaisia kokemuksia. Kun useimmista kirjoista jää pitkäaikaisesti mieleen vain jokin yksittäinen henkilöhahmo tai juonenkäänne, niin Turtschaninoffin kirjoista jää aina päällimmäisenä mieleen tunnelma, joka koostuu niin juonesta, henkilöhahmoista kuin kerronnastakin. Anachen kohdalla tämä tunnelma on karkeutensa takia erittäin voimakas, eikä varmaan ole kulunut vielä päivääkään lukemisen jälkeen, ettenkö olisi ainakin kerran huomannut ajattelevani kirjaa, pääosin mieleen painuvan tunnelman tähden. Kirjan muistissa pysymiseen auttaa myös se, että kirja ei lopussaan vastaa aivan kaikkiin kysymyksiinsä. Esimerkiksi osa Anachelle esitetystä ennustuksesta jäi minulle vielä hieman avoimeksi, tai sitten ei vain ole osannut tulkita kaikkia kirjan tapahtumia oikein. Niin tai näin, pysähdyn miettimään avoimeksi jääneitä kohtia yleensä melkeinpä joka päivä, joten kirjaa on siis melko vaikea unohtaa. Ikimuistoinen tapaus, näin hienommin sanottuna.

Anachessa on myös paljon enemmän toimintaa kuin muissa Turtschaninoffin kirjoissa, ja toiminta on välillä myös melko raakaa. En siis todellakaan suosittelisi kirjaa nuorille lapsille sen rankkojen teemojen ja välillä melko "iljettävien" yksityiskohtien takia. Toki jos uskot lapsen olevan valmis lukemaan jotain aikuismaisempaa mikä ettei, mutta moni kohta voi hämmentää lasta suuresti. Kyseessä on siis enemmänkin nuorten kirja, ihan jo suuren sivumääränsä takia.

No onko Anache yhtä hyvä kuin Maresi? Hilkulle menee, mutta ei ihan. Anachen jättämä jälki on kyllä suurempi, mutta Maresin lämminhenkisyys tuntuu kuitenkin miellyttävämmältä kuin Anachen kylmyys. Anache on paljon aikuismaisempi kirja ja se näkyy kaikissa kirjan osa-alueissa. Anache kannattaa siis ehdottomasti lukea jos haluaa vaihteeksi jotain vähän erilaista ja odottamatonta. Päällimmäisenä nousee kuitenkin mieleen, että on ilo nähdä kerrankin kirjailija, joka kykenee tekemään monenlaisia tarinoita ja onnistuu aina!

Juoni: 95%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 90%
Henkilöhahmot: 95%
KOKONAISUUS: 95%

  

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Arvostelu: Rick Riordan - Kanen aikakirjat 2: Liekehtivä Valtaistuin




Kirjailija: Rick Riordan
Alkuperäinen nimi: The Throne Of Fire
Kirjasarja: Kanen aikakirjat
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 448
 
Takakannesta:
 
Tehtävän piti olla helppo: hiipiä Brooklynin museoon, lainata eräs egyptiläinen muinaisesine ja lähteä livohkaan. Kyse ei ollut ryöstöstä. Olisimme palauttaneet esineen myöhemmin. Mutta me kai näytimme epäilyttäviltä: neljä nuorta mustissa ninjatamineissa museon katolla.
 
Siitä lähtien kun muinaiset Egyptin jumalat vapautettiin nykymaailmaan, Kanen sisarukset Carter ja Sadie ovat olleet pulassa. Kaikki apu on tarpeen, kun pahin mahdollinen vihollinen, Apep-käärme, on virkoamassa. Jos sisarusten ei onnistu estää tätä palaamasta maan päälle, koittaa maailmanloppu. Carterin ja Sadien täytyy herättää eloon auringonjumala Ra. Kenelläkään ei tosin ole ollut aavistustakaan tämän olinpaikasta tuhansiin vuosiin.
 
Punainen pyramidi oli Rick Riordanin ensimmäinen nuortenkirja, joka ei minuun ihan kolahtanut. Juonen tylsyys ja kuivuus aiheutti sen, että kyseessä taitaa olla Riordanin huonoin nuortenkirja. Eihän sekään surkea ollut, mutta paljon parempaakin on nähty. Entäs sarjan toinen osa? Voiko se nostaa sarjan suosta, vai lyttääkö se sen yhä syvemmälle juoksuhiekkaan?
 
Ihan aluksi täytyy sanoa, että Liekehtivän valtaistuimen kohdalla Rick onnistui todella hyvin, lähtökohdat huomioon ottaen. Ensinnäkin juoni on paljon mielenkiintoisempi, yllätyksellisempi, hauskempi ja sanoisinko, eläväisempi kuin ensimmäisellä kerralla. Tarinan ideana on siis herättää vanha auringonjumala Ra, ja estää Apepin nouseminen. Yksinkertainen, mutta toimiva juoni siis. Päähenkilöillä on taas vain viisi päivää aikaa pelastaa maailma, mutta toisin kuin Punaisessa pyramidissa, tässä tapauksessa ne viisi päivää ollaan osattu käyttää hyvin ja mielenkiintoisesti.
 
Päähenkilöistä sanon taas sen verran, että tässä kirjassa Sadie pääsee todella loistamaan. Hänen lukunsa ovat vieläkin kirjan parasta antia, ja Carterkin tuntuu tämän kirjan aikana suhteellisen sympaattiselta ja mielenkiintoiselta päähenkilöltä, joka on parannus edellisen osan tylsyyteen. Sivuhahmoja on tällä kertaa myös pyntätty mukaan oikein roppakaupalla. Porukkaa on enemmän kuin edellisessä osassa, ja suurin osa on vieläpä suhteellisen mielenkiintoista sakkia. Etenkin Walt on mielestäni hyvin onnistunut hahmo, vaikkakin hänen takiaan kirjassa ilmenee jonkinlaista kolmiodraamaa hänen, Sadien ja Anubiksen välillä. Kolmiodraama ei kuitenkaan ole läheskään yhtä ärsyttävää kuin mitä se monen muun tarinan yhteydessä on ollut, vaan oikeastaan melko mielenkiintoista. Ainakaan Walt ja Anubis eivät ole koskaan tappelemassa Sadiesta, vaan asia hoidetaan hyvinkin aikuismaisesti. Toisin sanoen lukijan ei tarvitse missään vaiheessa hakata päätään seinään poikien järjestellessä noloja kukkotappeluita.
 
Uusista jumalista Bes ja etenkin Tawaret olivat todella hauskoja, melkein kreikkalaisten jumalten veroisia. Myös Bastet oli tässä kirjassa hyvin hauska tapaus, ja eräs kirjan loppupuolella ilmaantuva vanhuskin oli aivan hillitöntä seurattavaa.
 
Tästä kirjasta minulla ei kyllä ole juuri lainkaan moitteen sanaa sanottavaksi. Kirja on taas taattua Riordania, ja huumoria on paljon enemmän kuin viime kerralla. Lukukokemus ei myöskään tunnu kovin raskaalta, vaan pikemminkin keveältä ja piristävältä. Erittäin raikas kirja lukea, ja tahdon vielä kerran mainita sen, että tämä kirja oli tosiaan ensimmäinen Riordanin kirja minkä ikinä luin. En tiedä olisinko koskaan lukenut kaikkia Riordanin kirjoja, jos olisin aloittanut lukemisen hieman tylsähköllä Punaisella pyramidilla, joten onneksi kävi näin.
 
Juoni: 95%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 95%
Henkilöhahmot: 90%
 
KOKONAISUUS: 95%