perjantai 18. joulukuuta 2015

Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Anache



Kirjailija: Maria Turtschaninoff
Alkuperäinen nimi: Anache - Myter Från Akkade
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Marja Kyrö
Sivumäärä: 523
 
Takakannesta:
 
Akkadin valtakunta sijaitsee Lavorasta länteen ja Urundiasta pohjoiseen. Akkadit ovat paimentolaisia, ja heidät on muovannut kansaksi maa, jossa he elävät: aava lakeus, pitkä karhea, ruoho ja ääretön sininen taivas. Heidän maataan kansoittavat hevoset ja lampaat, ikiaikaiset tarinat ja henkiolennot. Mitta kerran akkadien keskuuteen syntyy tyttö, jonka kohtalo muuttaa kaiken, mitä he ovat itsestään tienneet. Tytön nimi on Anache.
 
Vaikka luontoa herkästi aistiva Anache kasvaa miesten hallitsemassa maailmassa, Heor-veli opettaa hänet salaa metsästämään ja ratsastamaan. Ja kun henget kertovat Anachelle hänen tulevaisuutensa, ennustus on aivan toisenlainen kuin muiden samanikäisten tyttöjen.
 

 
Kirjoitin tässä äskettäin erittäin mairean arvostelun Maria Turtschaninoffin Finlandia Junior -voittajasta, Maresista. Vaan kuinkahan mahtaa olla pari vuotta vanhemman Anachen laita? Onko mahdollista, että jokainen Turtschaninoffin kirjoittama kirja on yhtä kirjallisuuden ilojuhlaa?
 
Anache kertoo nuoresta Akkadi-tytöstä Anachesta, ja hänen kasvamisestaan aikuiseksi. Hyvin läheisenä teemana kirjalle on myös naisten asema akkadilaisten kulttuurissa. En kuitenkaan menisi sanomaan kirjaa aivan yhtä feministiseksi kuin myöhemmin ilmestynyttä Maresia. Sen sijaan Anachen tarina pyrkii löytämään aiheeseen uuden, suorastaan hyvin kummallisen lähestymistavan. Kun Maresi oli hyvin suorasukainen sanomansa kanssa, Anache etsii uudenlaisen näkökulman, ja vie tarinan melko arvaamattomille raiteille. Kirjan juoni on hieman monimutkainen, ja kirja taitaa olla myös Turtschaninoffin sivumäärältään pisin. Maresi ja Arra ovat molemmat reilusti alle 300-sivuisia, mutta Anachessa on tekstiä jopa yli 500 sivun verran. Aluksi olisin saattanut sanoa juonta ehkä hieman pitkitetyksi, mutta kun olen antanut kirjan muhia mielessäni nyt jo yli kuukauden verran, on pakko sanoa, että jokainen sivu käytettiin juuri oikean tunnelman luomiseen. Kokonaisuus vaikuttaa loppuun hiotulta, vaikkakin itse tarina on paljon rosoisempi kuin hyvin lämminhenkisessä Maresissa. Elämä Akkadien heimoissa on karua, ja kirja tuo sen juuri oikealla tavalla esiin. Kun tarkemmin ajattelee, tästä kirjasta päällimmäisenä minulle on mieleen jäänyt juurikin tuo Anachen elämän karuus ja onnettomuus.
 
Anache on Turtschaninoffin päähenkilöistä ehkä karkein, kuten koko tarina muutenkin. Maresi oli päähenkilönä hyvin elämänhaluinen ja lämmin, kun taas Arra oli mystinen ja sympaattinen. Anache kuitenkin on todella surullinen henkilö, ja hän käy elämässään läpi monenlaisia ilon ja surun hetkiä, enimmäkseen surun. Anachen elämää seurataan myös melko pitkä tovi - arvelisin että noin 15 vuotta - ja sen aikana päähenkilöön ehtii todella joko tykästyä tai vihastua, tässä tapauksessa tykästyä. Kuten Maresissakin, koko kirja on päähenkilönsä näköinen, kylmä ja karkea.

Kirjan miljöö onkin sitten ihan omaa luokkaansa. Akkadien maa on todella karu, eikä elämä siellä ole kovin onnellista, ei ainakaan yleensä. Kyse tuntuu olevan enemmänkin selviytymisestä kuin elämisestä, mutta kukaan kirjan henkilöistä ei tunnu pitävän sitä huonona asiana. Oikeastaan olen iloinen siitä ettei kirja nostanut tätä aihetta muiden yläpuolelle, se kun on jo niin nähty. Sen sijaan tarina keskittyy teemoihin joista osaa on joskus jossain määrin jo käsiteltykin, mutta ei aivan tällä tavalla. Kirjan tarina tuntuu alusta loppuun tuoreelta ja uudelta, etenkin loppupuolella on monia erikoisia tapahtumia ja henkilöhahmot kehittyvät välillä hyvinkin odottamattomalla tavalla.

Turtschaninoffin kerronta ansaitsee taas kerran täydet pisteet. Tapa jolla tämä karu ja ankea tarina on kerrottu on yksinkertaisesti sanottuna ikimuistoinen. Tyyli ei kuitenkaan ole täysin samanlaista kuin Maresissa vaikka sama runollisuus on yhä pohjalla. Kirjan tarinan mukaisesti myös kerronta on hieman karua, korostaen tunnelmaa entisestään. Oikeastaan voisi sanoa, että Turtschaninoffin kirjat ovat aina kokonaisvaltaisia kokemuksia. Kun useimmista kirjoista jää pitkäaikaisesti mieleen vain jokin yksittäinen henkilöhahmo tai juonenkäänne, niin Turtschaninoffin kirjoista jää aina päällimmäisenä mieleen tunnelma, joka koostuu niin juonesta, henkilöhahmoista kuin kerronnastakin. Anachen kohdalla tämä tunnelma on karkeutensa takia erittäin voimakas, eikä varmaan ole kulunut vielä päivääkään lukemisen jälkeen, ettenkö olisi ainakin kerran huomannut ajattelevani kirjaa, pääosin mieleen painuvan tunnelman tähden. Kirjan muistissa pysymiseen auttaa myös se, että kirja ei lopussaan vastaa aivan kaikkiin kysymyksiinsä. Esimerkiksi osa Anachelle esitetystä ennustuksesta jäi minulle vielä hieman avoimeksi, tai sitten ei vain ole osannut tulkita kaikkia kirjan tapahtumia oikein. Niin tai näin, pysähdyn miettimään avoimeksi jääneitä kohtia yleensä melkeinpä joka päivä, joten kirjaa on siis melko vaikea unohtaa. Ikimuistoinen tapaus, näin hienommin sanottuna.

Anachessa on myös paljon enemmän toimintaa kuin muissa Turtschaninoffin kirjoissa, ja toiminta on välillä myös melko raakaa. En siis todellakaan suosittelisi kirjaa nuorille lapsille sen rankkojen teemojen ja välillä melko "iljettävien" yksityiskohtien takia. Toki jos uskot lapsen olevan valmis lukemaan jotain aikuismaisempaa mikä ettei, mutta moni kohta voi hämmentää lasta suuresti. Kyseessä on siis enemmänkin nuorten kirja, ihan jo suuren sivumääränsä takia.

No onko Anache yhtä hyvä kuin Maresi? Hilkulle menee, mutta ei ihan. Anachen jättämä jälki on kyllä suurempi, mutta Maresin lämminhenkisyys tuntuu kuitenkin miellyttävämmältä kuin Anachen kylmyys. Anache on paljon aikuismaisempi kirja ja se näkyy kaikissa kirjan osa-alueissa. Anache kannattaa siis ehdottomasti lukea jos haluaa vaihteeksi jotain vähän erilaista ja odottamatonta. Päällimmäisenä nousee kuitenkin mieleen, että on ilo nähdä kerrankin kirjailija, joka kykenee tekemään monenlaisia tarinoita ja onnistuu aina!

Juoni: 95%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 90%
Henkilöhahmot: 95%
 
KOKONAISUUS: 95%
 

  

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Arvostelu: Rick Riordan - Kanen aikakirjat 2: Liekehtivä Valtaistuin




Kirjailija: Rick Riordan
Alkuperäinen nimi: The Throne Of Fire
Kirjasarja: Kanen aikakirjat
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 448
 
Takakannesta:
 
Tehtävän piti olla helppo: hiipiä Brooklynin museoon, lainata eräs egyptiläinen muinaisesine ja lähteä livohkaan. Kyse ei ollut ryöstöstä. Olisimme palauttaneet esineen myöhemmin. Mutta me kai näytimme epäilyttäviltä: neljä nuorta mustissa ninjatamineissa museon katolla.
 
Siitä lähtien kun muinaiset Egyptin jumalat vapautettiin nykymaailmaan, Kanen sisarukset Carter ja Sadie ovat olleet pulassa. Kaikki apu on tarpeen, kun pahin mahdollinen vihollinen, Apep-käärme, on virkoamassa. Jos sisarusten ei onnistu estää tätä palaamasta maan päälle, koittaa maailmanloppu. Carterin ja Sadien täytyy herättää eloon auringonjumala Ra. Kenelläkään ei tosin ole ollut aavistustakaan tämän olinpaikasta tuhansiin vuosiin.
 
Punainen pyramidi oli Rick Riordanin ensimmäinen nuortenkirja, joka ei minuun ihan kolahtanut. Juonen tylsyys ja kuivuus aiheutti sen, että kyseessä taitaa olla Riordanin huonoin nuortenkirja. Eihän sekään surkea ollut, mutta paljon parempaakin on nähty. Entäs sarjan toinen osa? Voiko se nostaa sarjan suosta, vai lyttääkö se sen yhä syvemmälle juoksuhiekkaan?
 
Ihan aluksi täytyy sanoa, että Liekehtivän valtaistuimen kohdalla Rick onnistui todella hyvin, lähtökohdat huomioon ottaen. Ensinnäkin juoni on paljon mielenkiintoisempi, yllätyksellisempi, hauskempi ja sanoisinko, eläväisempi kuin ensimmäisellä kerralla. Tarinan ideana on siis herättää vanha auringonjumala Ra, ja estää Apepin nouseminen. Yksinkertainen, mutta toimiva juoni siis. Päähenkilöillä on taas vain viisi päivää aikaa pelastaa maailma, mutta toisin kuin Punaisessa pyramidissa, tässä tapauksessa ne viisi päivää ollaan osattu käyttää hyvin ja mielenkiintoisesti.
 
Päähenkilöistä sanon taas sen verran, että tässä kirjassa Sadie pääsee todella loistamaan. Hänen lukunsa ovat vieläkin kirjan parasta antia, ja Carterkin tuntuu tämän kirjan aikana suhteellisen sympaattiselta ja mielenkiintoiselta päähenkilöltä, joka on parannus edellisen osan tylsyyteen. Sivuhahmoja on tällä kertaa myös pyntätty mukaan oikein roppakaupalla. Porukkaa on enemmän kuin edellisessä osassa, ja suurin osa on vieläpä suhteellisen mielenkiintoista sakkia. Etenkin Walt on mielestäni hyvin onnistunut hahmo, vaikkakin hänen takiaan kirjassa ilmenee jonkinlaista kolmiodraamaa hänen, Sadien ja Anubiksen välillä. Kolmiodraama ei kuitenkaan ole läheskään yhtä ärsyttävää kuin mitä se monen muun tarinan yhteydessä on ollut, vaan oikeastaan melko mielenkiintoista. Ainakaan Walt ja Anubis eivät ole koskaan tappelemassa Sadiesta, vaan asia hoidetaan hyvinkin aikuismaisesti. Toisin sanoen lukijan ei tarvitse missään vaiheessa hakata päätään seinään poikien järjestellessä noloja kukkotappeluita.
 
Uusista jumalista Bes ja etenkin Tawaret olivat todella hauskoja, melkein kreikkalaisten jumalten veroisia. Myös Bastet oli tässä kirjassa hyvin hauska tapaus, ja eräs kirjan loppupuolella ilmaantuva vanhuskin oli aivan hillitöntä seurattavaa.
 
Tästä kirjasta minulla ei kyllä ole juuri lainkaan moitteen sanaa sanottavaksi. Kirja on taas taattua Riordania, ja huumoria on paljon enemmän kuin viime kerralla. Lukukokemus ei myöskään tunnu kovin raskaalta, vaan pikemminkin keveältä ja piristävältä. Erittäin raikas kirja lukea, ja tahdon vielä kerran mainita sen, että tämä kirja oli tosiaan ensimmäinen Riordanin kirja minkä ikinä luin. En tiedä olisinko koskaan lukenut kaikkia Riordanin kirjoja, jos olisin aloittanut lukemisen hieman tylsähköllä Punaisella pyramidilla, joten onneksi kävi näin.
 
Juoni: 95%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 95%
Henkilöhahmot: 90%
 
KOKONAISUUS: 95%
 


lauantai 5. joulukuuta 2015

Arvostelu: Maria Turtschaninoff - Maresi: Punaisen Luostarin Kronikoita


Kirjailija: Maria Turtschaninoff
Alkuperäinen nimi: Maresi: Krönikor Från Röda Klostret
Kirjasarja: Punaisen luostarin kronikoita
Julkaistu: 2014
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Marja Kyrö
Sivumäärä: 212
Takakannesta:
Kirjan sankaritar Maresi on tarkkasilmäinen ja tiedonhaluinen tyttö. Hän asuu pienellä saarella Punaisessa luostarissa, jonne miehillä ei ole pääsyä. Eräänä kevätaamuna luostariin saapuu säikähtäneen oloinen tyttö, Jai. Vähitellen selviää, että Jai pakenee isänsä järjetöntä raivoa. Hurjaakin hurjempi tapahtumasarja käynnistyy, kun horisonttiin ilmestyy suuri purjelaiva - ei kai Jain isä joukkoineen ole tulossa? Maresin ja koko yhteisön neuvokkuus ja rohkeus pannaan äärimmäisen kovalle koetukselle.
Maresin vahvan tarinan suurena teemana on itsensä löytäminen - ja itsensä ylittäminen. Runollisen kaunis mutta henkeäsalpaavan jännittävä kerronta on lajissaan täysin kansainvälistä tasoa.
Jos minulta kysytään, niin jo pelkästään se, että kirjailija on suomalainen, viittaa vahvasti siihen, että kirja tulee olemaan masentunut, kurja, karu, kummallinen - toisin sanoen huono. Paitsi jos kyseessä on Maria Turtschaninoff.
Maria Turtschaninoff on suomenruotsalainen kirjailija, joka kirjoittaa kirjansa ruotsiksi. Hän myös voitti Finlandia Junior -palkinnon Maresilla vuonna 2014. Silti Maresi ei ole syy sille että pidän Turtschaninoffin kirjoja suomalaisen kirjallisuuden valopilkkuina. Itse asiassa ensimmäinen Turtschaninoffin kirja jonka luin oli Arra, joka oli ehdolla vuoden 2009 Finlandia Juonior-voittajaksi. Jostain kumman syystä Arra ei kuitenkaan voittanut palkintoa, vaan Turtschaninoffia lykästi kunnolla vasta Maresin kohdalla. Itse kuitenkin luin Arran 8. -luokalla ihan sattumalta. Nappasin kirjaston hyllystä sattumanvaraisen kirjan, ja se sattuikin olemaan Arra, kirja josta en ollut koskaan kuullutkaan. (Muistan luulleeni Turtschaninoffin olevan saksalainen, kiitos kummalisen sukunimen. :D) Luin kirjan, ja se on vieläkin minusta kenties paras kirja minkä olen koskaan lukenut. Minulla oli siis todella korkeat odotukset Maresia kohtaan kun lopulta sain sen luettavaksi marraskuussa. Mutta onko Maresi läheskään yhtä hyvä kuin suorastaan taivaallinen Arra?
Maresi on siis ensimmäinen osa Punaisen luostarin kronikoita -trilogiassa, jonka toinen osa, Naondel nimeltään, ilmestyy käsittääkseni keväällä 2016. Naondel on luultavasti eräänlainen esiosa, ja kolmas kirja tulee oletettavasti olemaan jatkoa Maresin tarinalle.
Maresin maailma on sama kuin Arrassa ja Turtschaninoffin eräässä toisessa fantasiakirjassa jonka marraskuussa luin, Anachessa. Anachessa ei ollut juuri lainkaan mainintoja Arrasta muutaman maan nimeä lukuun ottamatta, mutta Maresissa itse asiassa jopa viitataan Arraan ja Anacheen lyhyesti vanhoina legendoina, mukava pikku yksityiskohta.
Tarina itsessään on melko yksinkertainen, mikä todellakin oli tervetullutta. Kesäkuussa aloittamani lukemismaratonin aikana olen lukenut paljon kirjoja, jotka panostavat monimutkaisiin ja äärimmäisen rönsyileviin juoniin - Harry Potterit näin esimerkiksi - ja vaikka pidänkin monimutkaisista juonista aivan valtavasti, niin tuntui silti todella miellyttävältä tutustua taas hieman yksinkertaisempaan tarinaan. Ei Maresi kuitenkaan liian yksinkertainen ole. Kirjassa on vain yksi selkeä tarina, ja aina välillä se vihjaa mahdollisiin jatko-osiin, mutta tarina keskittyy kuitenkin vain keskeisiin tapahtumiin.

Maresi on mielestäni todella hyvä päähenkilö. Hän on hyvin aikuismainen 13-vuotiaaksi tytöksi, mutta hän ei missään vaiheessa vaikuta tekaistulta. Arraan verrattuna hänen tarinansa ei ehkä ole aivan yhtä traaginen, mutta hänessä on silti aivan riittävästi syvyyttä. Jos Maresia pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi lämmin. Sama koskee koko kirjaa. Tälle on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin se, että Maresi on hyvin samaistuttava kertoja, ja vaikkei kirjassa huumoria taida juuri ollakaan, niin silti se onnistuu viihdyttämään omalla erikoisella tavallaan. Ja tämä taas johtuu kirjan kielestä. Siinä taisikin tulla esille pääsyyni sille, miksi jumaloin Turtschaninoffin kirjoja niin paljon. Hänen kerrontansa on äärimmäisen kaunista, enkä muista koskaan lukeneeni mitään vastaavaa. Mutta todella suurta kiitosta ansaitsee myös suomentaja Marja Kyrö, sillä hän osaa täydellisesti tuoda esille kirjan kauniin kielen, eikä kirjaa todellakaan uskoisi pelkäksi käännökseksi.

Kirjan sanoma on myös mielenkiintoinen. Kirja on äärimmäisen feministinen, ja miehet kuvataan pääosin julmina raakalaisina. Toki mukana on myös monia hyviä miehiä, kuten esimerkiksi Maresin isä, mutta silti suurin osa miehistä osoittautuu naisia alistaviksi julmureiksi. Erikoinen näkökulma, ottaen huomioon, että kyseessä on nuortenkirja, jonka myös monet lapset varmasti lukevat.

Huomion arvoista on myös kirjan väkivaltaisuus. Arrassa ei ollut juuri lainkaan väkivaltaa, mutta Maresi ei pidättele mitään, vaan väkivaltaa on paljon, ja etenkin nuoremmille lukijoille se voi olla todella järkyttävää. Kirjassa on myös monia muita lapsille sopimattomia yksityiskohtia (esim. seksuaalista väkivaltaa, elävältä hautaamista jne.), että en suosittelisi alle 12-vuotiaille, enkä usko että olisin itse voinut nauttia tästä kirjasta kunnolla vielä senkään ikäisenä. Kirjassa on kenties jopa enemmän väkivaltaa kuin Anachessa, jossa oli aika paljonkin iljettävyyksiä. Jostain kumman syystä nämä melko... shokeeraavat yksityiskohdat eivät kuitenkaan tunnu järkyttävän kirjan niin lempeää tunnelmaa lainkaan, kumma kyllä.

Ja vielä on pakko mainita kirjan miljöö ja uskomukset. Punainen luostari ja saari ovat molemmat upeita tapahtumapaikkoja, ja luostarin uskonto on todella mielenkiintoinen, mytologiasta puhumattakaan. Onneksi Naondelissa päästään kuulemani mukaan tutustumaan näihin myytteihin vielä vähän tarkemmin.

Maresi on siis kaikin puolin onnistunut ja ansaitsee todellakin Finlandia Juonior -palkintonsa. Maresi ei ehkä yllä aivan Arran tasolle, mutta väittäisin sen olevan lähes mahdotonta mille tahansa kirjalle. Kirja saattaa kuitenkin olla paras kirja minkä olen tänä vuonna lukenut, tai sitten vuoden paras on Terästuulen yllä, en osaa vielä päättää, mutta eiköhän sekin ajan kanssa selviä. Maresi on kuitenkin täydellistä luettavaa talvella. Tarina on niin lämminhenkinen, mielikuvituksellinen ja ihmettä täynnä, että se lämmittää talvipakkasilla kuin paraskin takkatuli.


Juoni: 95%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%
Henkilöhahmot: 95%
KOKONAISUUS: 100%


Arvostelu: Rick Riordan - Kanen aikakirjat 1: Punainen pyramidi



Kirjailija: Rick Riordan
Alkuperäinen nimi: The Red Pyramid
Kirjasarja: Kanen aikakirjat
Julkaistu: 2011
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Sivumäärä: 511
 
Takakannesta:
 
Räjähdys sattui jouluaattona. Näin jälkeen päin ajatellen minun olisi kannattanut ottaa jalat alleni ja kiskoa pikkusiskoni Sadie mukaan. Mutta seurasin arkeologi-isääni British Museumin portista sisään. Kun tulin tajuihini, kuulin varashälyttimen tööttäyksiä. Sylkäisin suustani Rosettan kiven sirun, ja kohta näin isän vajoavan lattian läpi.
 
"Minä hoidan asiat kuntoon", isä oli luvannut, mutta tulikin vapauttaneeksi muinaisen Egyptin pahamaineisimman jumalan. Nyt koko maailmaa uhkaa kaaos. Carter ja Sadie joutuvat rajulle törmäyskurssille mahtavien jumalien kanssa, ja vaarallisen lähelle sukunsa suurta salaisuutta.
 
Rick Riordan tuli kuuluisaksi kreikkalaisen mytologian nykyaikaan tuovilla Percy Jackson -kirjoillaan, mutta voiko hän tehdä saman ihmeen kahdesti?
 
Punainen pyramidi aloittaa Kanen aikakirjat -nimisen trilogian. Päähenkilöinä ovat sisarukset Carter (14v.) ja Sadie (12v.) Kane, ja heidän tehtävänään on pelastaa maailma tuholta. Tiedetään, ei kovin omaperäistä Rick Riordanilta, mutta miksi muuttaa hyväksi osoittautunutta kaavaa?
 
Kirjan juoni on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että kaksi nuorta saa kuulla, että Egyptin jumalat ovat olemassa, heidän isälleen käy jotain hyvin kummaa, ja heidän tehtävänään on pelastaa maailma, sekä siinä sivussa heidän isänsä jos mahdollista. Aikaa heillä on suurin piirtein viisi päivää.
 
Heti ensimmäisenä mieleen juolahtaa Percy Jackson -kirjojen hieman pidemmät aikarajoitukset maailman pelastamiselle. Yleensä aikaa oli noin kuukausi joka sekään ei meinannut riittää, mutta että viisi päivää? Muistaakseni sama pätee trilogian muihinkin kirjoihin. Sekä Liekehtivä valtaistuin että Pedon varjo molemmat suosivat tätä viiden päivän aikarajoitusta maailman pelastamiselle, joka kuulostaa melkoisen absurdilta. Mukava kuitenkin nähdä, että Rick on valmis koettamaan edes jotain uutta.
 
Itseäni ei kuitenkaan lainkaan häiritse sarjan yhtäläisyydet Percy Jacksonin kanssa, koska niitä ei mielestäni ole juuri lainkaan. Kyllä, tarina kulkee suunnilleen samalla kaavalla, mutta mitään muuta yhteistä ei olekaan. Eikä sama kaavakaan haittaa yhtään, Rick kun ilmeisesti hallitsee tämän kaavan parhaiten. 
 
Mutta mitäs hyvää tästä kirjasta nyt löytyykään? Ensiksikin se, että kirja on kirjoitettu kirjaksi suoraan äänitteeltä, jonka Sadie ja Carter lähettivät Rickille on erittäin omaperäinen idea. Se saa kirjan tarinan tuntumaan paljon mielenkiintoisemmalta, ja tunnelmaa vahvistaa aina silloin tällöin kerronnan rikkovat välihuomautukset, esimerkiksi sisarusten välinen kinastelu äänitteen äänittämisen aikana. Sisarukset kertovat tarinaa vuorotellen, ja kertoja vaihtuu suunnilleen kahden tai kolmen luvun välein. Toiseksi tahtoisin mainita Sadien, joka oli todella piristävä päähenkilö/kertoja, vaikka pääseekin loistamaan enemmän vasta myöhemmissä osissa. Silti hänen lukunsa olivat aina hauskinta luettavaa, samalla kun Carterin luvut tuntuivat olevan tuttua ja turvallista lässytystä.
 
Josta päästäänkin kirjan huonoihin puoliin. Carter on ensinnäkin päähenkilönä ihan mukiinmenevä, mutta jotenkin jää hyvin perinteiseksi tylsimykseksi. Muutenkin koko kirjaa tuntuu vaivaavan loputon tylsyys, eikä se ole hyvä juttu. Luulisi että viidessä päivässä ehtisi tapahtua ties mitä, ja niinhän sitä tapahtuukin, mutta mikään ei tunnu mitenkään järin ihmeelliseltä. Ainoastaan pari kohtaa sieltä täältä tuntui viihdyttävältä, mutta pääosin kaikki asiat tuntuivat latteilta ja väärällä tavalla ankeilta. Arvattava kirja ei ole, ei missään nimessä, mutta jotenkin kirjassa tuntuu tapahtuvan todella vähän mitään kiinnostavaa. Mainittakoon vielä että kun luin kirjasarjan ensimmäistä kertaa (arvostelen nyt toisen lukukerran perusteella), niin luin ensin toisen osan koska se oli silloin kirjastossa saatavilla, ja odotellessani kolmatta osaa ilmestyväksi luin sitten tämän ensimmäisen osan kun se oli taas saatavilla. Jo silloin pidin ensimmäistä osaa kovin kuivana ja tylsänä kokemuksena. Ajattelin sen johtuvan siitä, että olin lukenut kirjat väärässä järjestyksessä, mutta näin ei ilmeisesti ole. Kun nyt luin kirjat toiseen kertaan, en enää muistanut kirjoista juuri mitään, mutta mielipiteeni ei juuri muuttunut miksikään. (Ja vielä triviana, luin Kanen aikakirjat (2 ensimmäistä osaa) ennen kuin luin Percy Jacksonit. Luin Percyt vasta muutama viikko Kane -kirjojen jälkeen, mutta niistä enemmän sitten joulun jälkeen.) Kirjaa voisi siis kuvailla lähinnä hiekan makuiseksi. Aika osuvaa, aiheen huomioon ottaen.
 
Vielä muutama positiivinen juttu kirjasta. Käänteitä oli riittävästi, ja ne olivat yleensä aika nerokkaita. Toinen hyvä juttu oli sivuhahmot. Zia, Khufu ja erityisesti Bastet olivat kaikki mahtavia sivuhahmoja. Kirjan jumalista vielä sen verran, että Bastetia lukuun ottamatta he olivat melko värittömiä verrattuna Percy Jackson- sarjan kreikkalaisiin jumaliin. Olivathan esimerkiksi Isis ja Horus sinällään ihan mielenkiintoisia, mutta huumoria heistä ei valitettavasti juuri irronnut.
 
Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan, ihan vain sen takia että loput kaksi kirjaa ovat todella hyviä. Itse kykenin aikoinani lukemaan toisen kirjan lukematta ensimmäistä osaa, mutta suosittelen silti lukemaan myös aloitusosan. Vaikka tarina tuntuukin melko kuivalta, on se silti viihdyttävä kokemus, ja käänteet ovat välillä melko vaikuttavia, etenkin lopussa. Miellyttävän lämmin lukukokemus näin talvella, vaikkakin hieman tylsähkö.
 
Juoni: 60%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 65% 
Henkilöhahmot: 75%
 
KOKONAISUUS: 65%
 
 



keskiviikko 5. elokuuta 2015

Arvostelu: Alastair Reynolds - Terästuulen Yllä


Kirjailija: Alastair Reynolds
Alkuperäinen nimi: On The Steel Breeze
Julkaistu: 2014
Kustantaja: Like
Suomentaja: Hannu Tervaharju
Sivumäärä: 575
 
Takakannesta:
 
Eeppinen odysseia ihmiskunnan ihmiskunnan matkasta uudelle kotiplaneetalle
 
Chiku Akinya, planeettojenvälisen matkustuksen pioneerin Eunice Akinyan tyttärentytär, matkaa holoaluksella kohti uutta elinkelpoista planeettaa. Chiku löytää aluksen uumenista jotakin, mikä kuohuttaa miljoonien matkustajien yhdyskuntaa ja sysää Chikun planeettojenväliselle tutkimusmatkalle.
Chikua vastaan asettuu Mekanismi, keinoäly joka on alun perin luotu suojaamaan ihmisiä toisiltaan. Mekanismi on kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt suojelemaan itseään.
Kierrokset ihmisen ja koneälyn taistelussa kovenevat, kun käy ilmi, että Mekanismi on manipuloinut dataa planeetasta, jota kohti holoalusten karavaani kulkee. Ihmiskunnan kohtalo on jälleen kerran Akinyan käsissä.
 
Alastair Reynolds ei aina onnistu, tästä meillä on esimerkkinä Muistoissa Sininen Maa ja etenkin Pääteasema. Mutta silloin kun Reynolds onnistuu, hän todella onnistuu. Ja tämän kirjan kohdalla, Reynolds todellakin on onnistunut!
 
Terästuulen Yllä kuuluu Poseidonin Lapset -trilogiaan. Aimepi osa oli nimeltään Muistoissa Sininen Maa, Terästuulen Yllä on toinen osa, ja kolmas osa, Poseidon's Wake on vielä suomentamatta, eikä julkaisupäivääkään olla vielä asetettu. Ensimmäisen ja toisen osan lukeneena voin sanoa, että kirjat eivät ole kovinkaan paljon sidoksissa toisiinsa. Kirjoissa ei ole edes samat päähenkilöt! Ensimmäisestä osasta tutu Geoffrey ja Sunday Akinya mainitaan kyllä, mutta heistä ei ole kirjassa kovin paljon. Päähenkilö Chiku on Sundayn lapsi, ja kolmannen osan päähenkilö on ilmeisesti Chikun lapsi.
 
Chiku on kloonannut itsensä kolmeksi kauan ennen kuin kirjan tarina alkaa. Kirjassa on siis tavallaan usemapi päähenkilö, vaikka he ovatkin sama ihminen, tavallaan. Nimeltään he ovat Chiku Keltainen, Chiku Vihreä ja Chiku Punainen. He jakoivat keskenään kolme tehtävää. Yksi lähtisi avaruuteen etsintäretkelle, toinen lähtisi holoalusten mukana uudelle planeetalle, ja kolmas jäisi Maahan hoitamaan suvun asioita. Tapahtumapaikat vaihtelevat aika tiuhaan tahtiin, syystä että kertoja vaihtuu välillä. Muutoksesta ei ole mitään mainintaa, joten pitää itse hoksata milloin on kenestäkin Chikusta kyse. Ensi kerran tämä aiheutti minulle aika paljon hämmennystä, mutta lopulta kyseinen vaihtelu osoittautui kirjan suurimmaksi eduksi.
 
Kirjassa on oikeastaan kaksi juonta samaan aikaan, ja ne molemmat nivoutuvat toisiinsa hyvin hienosti. Kun kirja alkoi Chiku Keltaisella ja sillä miten hän eli Maassa minua alkoi oitis tylsistyttää. Meininki oli suunnilleen samaa kuin ensimmäisessä osassa, enkä tykännyt siitä yhtään. Kyllä Chiku Keltaisen juoneen saatiin ihan yllättäviäkin käänteitä mukaan ihan mukavalla vauhdilla, mutta Maan yksinkertainen teknologia ja miljöö ei vaan scifi-kirjassa iske. On meninki kuitenkin jo tässä vaiheessa nopeampaa kuin trilogian ensimmäisessä osassa. Mutta sitten yllättäen kertoja vaihtuukin, ja vuorossa on Chiku Vihreä. Tässä vaiheessa kirja nousi seiskan arvosanasta kerralla ysiin, ja jatkoi nousukiitoaan tasaiseen tahtiin. Holoaluskaravaani keskellä tyhjyyttä, monen vuosikymmenen matkan päässä Maasta, matkalla kohti uutta eksoplaneettaa, siinä on kunnon juoni avaruusoopperalle! Reynoldsin vahvuus on eeppisyys ja skaalaltaan giganttiset miljööt, ja siinä missä Muistoissa Sininen Maa epäonnistui tässä melko pahasti, Terästuulen Yllä näyttää miten pikkumuutoksilla siitäkin kirjasta olisi tullut eeppinen. Chiku Vihreän tarina yhdistää upeasti massiiviset holoalukset ja niihin kätkeytyvät mysteerit, ja luo tarinan joka on kiinnostava. Tämän jälkeen jopa Chiku Keltaisen tarina saa jotain potkua, ja senkin taso nousee huimaa vauhtia. Vaikka teknologia ei ole Maassa sitä päätähuimaavinta, niin tapahtumista saadaan silti todella vertahyytävän yllätyksellisiä ja toiminnallisia. Viimeisillä sivuilla molemmat tarinat saavuttavat arvoisensa kliimaksin, ja loppu on sanallasanoen upea ja tavallaan ehkä odotettavissa oleva, mutta silti se tuli ainakin minulle ihan puskista.
 
Kun edellisessä kirjassa mieleen hiipi hyvin epämiellyttäviä ajatuksia päähenkilöistä Geoffreysta ja Sundaysta, tässä kirjassa molemmat Chikut ovat aivan upeita päähenkilöitä. He ovat yhdistelmä Reynoldsin parhaita päähenkilöitä, jotka eivät vain istu tumput suorina, vaan toimivat, ja aina yllättävästi. Kun viime kirjassa Geoffreyn ja Sundayn vastarinta sukua vastaan toi mieleen teinien angstailun, Chikun toiminta on paljon järkeenkäyvämpää ja kiinnostavampaa. Kirjassa on ainakin pari henkilöä jotka nähtiin jo ensimmäisessäkin kirjassa, ja elefantit ovat myös tässä kirjassa hyvin paljon esillä. Sanoin Muistoissa Sininen Maa -kirjan arvostelussani, että elefantit olivat suosikkejani kirjan henkilöistä. Tässä kirjassa ne ovat vielä parempia henkilöitä, vaikka Chiku taitaa tällä kertaa viedä voiton. Pidin myös Arakhnesta aivan älyttömästi, vaikka pahis onkin. 
 
Terästuulen Yllä oli aivan upea kirja jota voin suositella kaikille, jotka tietävät pitävänsä scifistä ja avaruusoopperasta, eli eeppisistä ja mahtipontisista miljöistä ja tapahtumista. Kirja on myös yllättävän nopealukuinen, ja minulta sen lukeminen vei vain vajaan viikon. Jos ei halua lukea Muistoissa Sinine Maa -kirjaa, mutta halua lukea tämän sekin onnistuu, sillä ensimmäinen osa enemmänkin vain luo pohjan tälle tarinalle, mutta sen lukeminen ei ole pakollista. Voin myös sanoa, että tämä kirja oli paras tänä kesänä lukemani minulle uusi kirja, ja se on paljon sanottu kaikkien Outolintujen ja Pratchettien seassa!

Juoni: 100%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%
Henkilöhahmot: 95%
 
KOKONAISUUS: 100%

maanantai 3. elokuuta 2015

Arvostelu: Terry Pratchett - Posti kulkee

 
Kirjailija: Terry Pratchett
Alkuperäinen nimi: Going postal
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Karisto
Suomentaja: Mika Kivimäki
Sivumäärä: 398
 
Takakannesta:
 
Ammattihuijari Tahmee von Lipwigillä ei mene hyvin. Hän on joutunut tilille rötöksistään, ja edessä on hirttotuomio. Yllätyksekseen Tahmee ei narun jatkoksi jouduttuaan tapaakaan Kuolemaa, vaan lordi Vetinarin, joka tosin ilmoittaa olevansa enkeli. Vetinarilla olisi tarjous, josta on vaikea kieltäytyä: Tahmeen pitää herättää henkiin Ankh-Morporkin vuosia sitten perikatoon joutunut postitoimisto tai muuten hänen oma henkiin jäämisensä jää lyhytaikaiseksi. Tehtävä ei ole helppo, mutta tärkeintä on kuitenkin, että posti kulkee!
 
Tämän kirjan löytämiseksi minun piti nähdä jo vaivaa! Pratchettin viimeisiä kirjoja kun jostain syystä ollaan painettu vain yhdet painokset, eikä edes pokkariversioita olla tehty heille, jotka eivät ensimmäistä ja ilmeisesti ainoaa painosta ehtineet ostamaan. Onneksi tätä kuitenkin myytiin vielä jossain päin Suomea olevassa kirjakaupassa, josta sain sen postiennakolla tilattua, mutta olipahan oikeaa kirjajahtia!
 
Sitten itse kirjaan. Posti kulkee on perin tavallista Pratchettia. Kirja on siis erinomainen tarina mahdollisuuksista ja enkeleistä.
 
Kirja kuuluu Kiekkomaailma-sarjaan, ja tapahtumapaikkana on pääosin Ankh-Morpork. Kirja soveltuu hyvin sellaisille, jotka eivät ole lukeneet muita Kiekkomaailma-kirjoja ollenkaan. Tässä kirjassa on toki monia vanhoja tuttuja kuten kaupunkivaltion tyrannijohtaja lordi Vetinari, Ritkuli, Kirjastonhoitaja ja myös (eräs lemppareistani) rouva Kakko mainitaan. Silti iso osa kirjan henkilöhahmokaartista on uutta. Tahmee von Lipwig on aivan uusi hahmo, samoin Anna Pusu Sydänkäpynen ja Kullattu Kahmija. Kirjan lukemisen ei siis pitäisi tuottaa ainakaan suurta päänvaivaa kenellekään joka ei ole Terry Pratchettin tuotannolle ennestään tuttu.
 
Kirjan päähenkilö on Tahmee Lipwig. Tahmee on hyvin viihdyttävä päähenkilö, sillä hän on yleensä tapahtumien toimeenpanija ja keskipiste. Myös hänen persoonansa monimutkaisuus on hyvin viihdyttävää. Myös henkilöiden huumori on hyvin onnistunutta, mikä myös merkitsee koko kirjan huumorin olevan onnistunutta. Pratchettin satiirinen huumori tulee yleensä henkilöiden persoonan kautta eikä minkäänlaisena slapstickinä. Hahmot eivät siis koskaan jää huumorin alle, koska hahmot itse ovat se huumori.
 
Kirjan juoni siis käsittelee postitoimiston uudelleen henkiin herättämistä ja yritysmaailmaa kaikkine kommervenkkeineen. Tarina ole yllättävän yhtenäinen, mikä Pratchettin tapauksessa on ihan iloinen yllätys. Joskus hänen tarinansa lähtevät vähän rönsyilemään, mutta on sellaistakin todella hauska lukea. Tämän kirjan tarina sen sijaan oli selkeä ja yksinkertainen, mutta silti riittävän monimutkainen ollakseen yllättävä. Esimerkiksi loppuratkaisu oli erittäin mielenkiintoisesti toteutettu, ja etenkin kirjan viimeinen luku oli aivan hillitöntä luettavaa. Yleensä lasken kirjan käsistäni haikein mielin, mutta tämän kirjan kohdalla laskin kirjan käsistäni ja nauroin hervottomasti vartin putkeen. Eräs hauskimmista kirjan lopuista mitä olen lukenut, ehdottomasti. Etenkin kirjan viimeinen lause oli hyvin osuva, ja summasi hyvin joitain kirjan teemoja, mutta ei niinkään perinteisin menetelmin.
 
Kirjan kieli oli Pratchettin tyyliin hyvin pitkäveteistä ja erikoista, joka yleensä toimii hyvänä kontrastina kirjojen räikeälle huumorille. Minulla kesti tämän kirjan lukemisessa kaksi ja puoli päivää mikä on ihan hyvin, mutta välillä tuli sellainen olo että piti pitää lepoa. Pratchettin teksti on mainiota pienin annoksin, mutta onneksi hän pitää kirjat suhteellisen lyhyinä. Tällä tavoin tekstin pituus tuntuu juuri sopivalta eikä juuri lainkaan puuduttavalta.
 
Kirja on siis erinomainen lukukokemus niille, jotka haluavat taas vaihteeksi nauraa itsensä kipeiksi. Itse nautin kirjasta suunnattomasti, ja laatu oli taattua Pratchettia!
 
Juoni: 90%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 90%
Henkilöhahmot: 95%
 
KOKONAISUUS: 90%
 
 
 
 

torstai 16. heinäkuuta 2015

Arvostelu - Mary Hoffman: Stravaganza, Laivojen kaupunki

 

Kirjailija: Mary Hoffman
Alkuperäinen nimi: Stravaganza, City of Ships
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Sivumäärä: 390

Takakannesta:

16-vuotias Isabel tuntee jäävänsä kaikessa kymmenen minuuttia vanhemman kaksoisveljensä varjoon. Asiat kuitenkin muuttuvat, kun Isabel eräänä päivänä löytää Barnsburyn lukion lattialla lojuvan punaisen samettipussukan täynnä hopeanvärisiä mosaiikkipaloja. Taidehistoriasta kiinnostunut Isabel ajattelee heti Ravennaa, mosaiikeistaan kuulua italialaiskaupunkia. Hänen hämmästyksensä onkin suuri, kun hän yllättäen löytää itsensä Classesta, erehdyttävästi Ravennaa muistuttavasta renessanssiajan kaupunkivaltiosta.
Taliassa idän suurvalta on kokoamassa sotalaivastoa Bellezzaa ja sen liittolaiskaupunkeja vastaan. On hyvä syy uskoa. että Bellezzan vanhoilla vihollisilla di Chimiceillä on näppinsä pelissä. Suuri  meritaistelu häämöttää horisontissa, ja stravaganttien veljeskunnan apua kaivataan taas kipeästi...

Stravaganza, Laivojen kaupunki, oli kirja, jonka ostin ihan vain kannen vuoksi jokunen vuosi takaperin. Kirja oli Stravaganza-sarjan viides osa, mitä en ostaessani tiennyt, mutta lukeminen oli silti lähes täysin vaivatonta. Myöhemmin luin myös kirjasarjan muut osat, eivätkä ne yhtä lukuun ottamatta olleet läheskään yhtä hyviä kuin Laivojen kaupunki. Tähtien kaupunki ja Salaisuuksien kaupunki olivat molemmat melkoisen surkeita kirjoja, mutta Kukkien kaupunki veti niin pohjat ettei paremmasta väliä. Sarjan aloitusosa, Naamioiden kaupunki, sen sijaan oli todella mainio kirja, ja mahdollisesti Laivojen kaupunkia parempi.

Laivojen kaupungin tarina mukailee hyvin pitkälti kaikkien muiden Stravaganza-kirjojen juonta: Onneton nuori löytää jonkin oudon esineen, pääsee sen avulla Taliaan, ja siellä hän oppii jotain, mikä poistaa hänen ongelmansa. Parhaiten tämä teema hoidettiin ensimmäisessä osassa, Naamioiden kaupungissa, mutta myös Laivojen kaupunki tarjoaa Isabelin ongelmille hyvän ratkaisun. Tapahtumapaikka on siis Talia, ja siellä enimmäkseen Classe, mutta muuallakin käydään, ja Isabel tapaa aiemmista osista tuttuja stravagantteja, ja jopa matkustaa heidän kanssaan Taliaan.

Kirjan henkilöt ovat ihan kiinnostavia, mutta hieman kliseisiä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä näiden kirjojen tarkoitus on opettaa nuorille, että toivoa on, joka sekin on kliseinen, mutta tärkeä elämänohje. Isabel on miellyttävä päähenkilö, mutta ei kovin mieleenpainuva. Muutkaan henkilöt eivät onnistu olemaan järin vakuuttavia.

Kirjan lopputaistelu on mielenkiintoinen ja omaperäinen, mutta Laivojen kaupunki jää tässäkin toiseksi Naamioiden kaupungille, jonka loppu oli sekä pienimuotoinen, että eeppinen. 

Suosittelisin tätä kirjaa 10-12 vuotiaille nuorille, sekä pojille että tytöille. Kirjasta löytyy vähän kaikkea, ja sen sanoma on yksinkertaisuudessaan kaunis ja voimakas. Aikuiselle tämä kirja voi tuntua hieman lässyltä, mutta veikkaisin, että Naamioiden kaupunki voisi viihdyttää ihan aikuistakin. 

Juoni: 75%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 95%
Henkilöhahmot: 75%

KOKONAISUUS: 80%

Lukunäyte:

Isabel makasi sängyssä puristaen salaperäistä pientä samettipussukkaa hopeatesseroineen ja kuvitteli, että näkisi kaiken oikeasti: Ravennan seinämosaiikkien kalat, linnut, kukat ja upeat vaatteet. Mutta juuri ennen nukahtamista hänen hämärtyvään tietoisuuteensa pujahti oivallus. Kukaan ei tee tesseroita hopeasta, sillä hopea tummuu. Hopeaväri saadaan valkokullasta. Sitten hän vajosi uneen.


keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Arvostelu - J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

 
Kirjalilija: J. K. Rowling
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the chamber of secrets
Julkaistu: 1999
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Sivumäärä: 365
 
Takakannesta:
 
Harry Potterin ankea kesäloma Dursleyn perheen luona päättyy vauhdikkaasti, kun noitakoulusta tutut Weasleyn veljekset hakevat hänet pois lentävällä Anglialla. Ensimmäistä kertaa elämässään Harry pääsee tutustumaan oikeaan velhoperheeseen, jossa loihditaan ruokaa, luetaan eläviä taikakirjoja ja kitketään puutarhasta menninkäisiä.
Sekopäinen Dobby-tonttu on varoittanut Harrya palaamasta takaisin Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun, mutta mikään ei saisi Harrya jäämään pois. Toinen lukuvuosi ei kuitenkaan ala Harryn ja Ron Weasleyn osalta aivan suunnitelmien mukaan. Jostain merkillisestä syystä he eivät pääse Tylypahkan pikajunan kyytiin. Kun he lopulta saapuvat kouluun, on vastaanotto kirjaimellisesti murskaava. Ja pian koulussa alkaa tapahtua kummia. Miksi Harry kuulee pelottavia ääniä, joita muut eivät kuule? Kuka tai mikä jähmettää koulun asukkaita? Entä mitä kätkee sisäänsä salaisuuksien kammio?
 
Harry Potter -sarjan toinen osa, salaisuuksien kammio, oli verrattain hyvä jatko-osa. On toki parempiakin nähty, mutta kyseessä on kelpo kirja.
 
Salaisuuksien kammio jatkaa siitä mihin Viisasten kivi jäi. Harry on kesälomalla Dursleyen luona, ja odottaa innolla takaisin kouluun pääsyä. Kirja tottelee suunnilleen samaa kaavaa edellisen osan kanssa pikku poikkeuksin. Kirja siis kattaa kokonaisen vuoden Harryn elämästä, alkaen kesälomasta, ja päättyen kesälomaan.
 
Tarina itsessään on hieman monimutkaisempi kuin viime kerralla, ja hyvä niin. Ensimmäisen osan tehtävä onkin esitellä lukijalle miljöö ja hahmot, ja lopun kirjasarjan tehtävä on kehittää miljöötä ja hahmoja eteenpäin. Tässä kirja onnistuu miltei erinomaisesti. Silti tarinassa on joitain pieniä ongelmia, eikä kirja onnstu olemaan kovin kiinnostava ennen viimeisiä lukuja. Etenkin kirjan keskellä oli joitain lukuja, jotka tuntuivat melko tylsiltä, mutta eivät kuitenkaan huonoilta. Sain kuitekin luettua kirjan alle kahdessa päivässä, ei ei kirja kokonaisuudessaan tylsä ollut. Myös tarinan idea on oiva, ja käyttää hyvin hyväkseen edellisessä osassa tapahtuneita asioita, ja opittuja tietoja linnasta, ja Harrysta. Loppukliimaksi on myöskin erittäin hyvä, ja jopa parempi kuin edellisen osan kliimaksi. Tämä kirja tuntui muutenkin tapahtumarikkaammalta ja täydemmältä, josta myös ropisee pisteitä. Tarinalla oli tarjota useita odottamattomia käänteitä, ja siten mielenkiinto tarinaan pysyi melko vahvana kautta kirjan.
 
Kirjan harvat ongelmat sijaitsevatkin sitten henkilökaartissa. Harry on yhä riittävän miellyttävä päähenkilö, ja myös Ron on ihan mukava. Sen sijaan Hermione käyttäytyi etenkin kirjan keskivaiheilla hyvinkin... oudosti. Tavallaan hänen käytöksensä oli merkki henkisestä kasvusta, mutta silti käytös tuntui epäuskottavalta ja häiritsevältä. Mutta Hermionen käytös ei ollut kirjan ainoa ongelma. Toiseksi - ja paljon isommaksi - ongelmaksi minulle muodostui Gilderoy Lockhart ja hänen äärettömän ärsyttävä käytöksensä. Hän oli sellainen hupihahmo, joka uhkaa aina silloin tällöin lipsua ärsyttävyyden puolelle, ja valitettavasti näin kävi muutaman kerran. Silti Gilderoy onnistui saamaan minusta jopa muutaman naurun pihalle, etenkin silloin, kun hänen itserakas ja tyhmä persoonansa yhdistettiin johonkin tosiikkoon ja itsensä vakavasti ottavaan opettajaan. Loppuviimein Gilderoysta jäi oikein hyvä mielikuva, mutta oli hyvin lähellä, että hän olisi lipsunut samaan luokkaan Star Warsin Jar-Jar Binksin kanssa.
 
Kirja oli siis miellyttävä ja nope lukea, ja suosittelen tätä sarjaa yhäkin kaiken ikäisille. Meno on vielä melko kevyttä, mutta epäilin että synkkyys alkaa tulla mukaan mitä pidemmälle tarinassa edetään. Salaisuuksien kammio on siis erinomainen jatko-osa, ja tulen ehdottomasti jatkamaan sarjan lukemista.
 
Juoni: 90%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 80%
Henkilöhahmot: 85%
 
KOKONAISUUS: 85%
 
Lukunäyte:
 
Ei ollut ensimmäinen kerta kun Likusteritie nelosen aamiaispöydässä rähjättiin. Vernon Dursley oli herännyt aamuyöllä äänekkääseen huhuiluun, joka kantautui hänen vaimonsa sisarenpojan Harryn huoneesta.
   "Kolmas kerta tällä viikolla!" hän karjui ruokpöydässä. "Jos sinä et saa siltä pöllöä kuriin, se saa luvan lähteä!"
   Harry yritti jälleen kerran selittää.
   "Sitä pitkästyttää", hän sanoi. "Se on tottunut lentelemään ulkona. Jos vain voisin päästää sen illalla ulos..."
   "Tyhmäksikö sinä minua luulet?" Vernon setä ärjyi. Hänen tuuheissa viiksissään roikkui riekale paistettua kananmunaa. "Minä tiedän, mitä tapahtuu jos se pöllö pääsee irti."



tiistai 14. heinäkuuta 2015

Arvostelu - J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi


 
Kirjailija: J. K. Rowling
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the philosopher's stone
Julkaistu: 1998
Kustantaja: Tammi
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Sivumäärä: 335
 
Takakannesta:
 
Harry Potter on mielestään ihan tavallinen poika. Hän tosin asuu huoltajiensa portaiden alla olevassa kaapissa. Harryn elämä muuttuu täysin, kun hän 11-vuotispäivänään saa merkillisen kirjeen. Hänelle aukeaa uusi maailma, johon kuuluvat taikurit, noidat, yksisarviset ja lohikäärmeet - sillä Harry on velhojen sukua! Tylypahkan noitien koulussa Harry oppii taikuuden alkeet, luudalla lentämisen ja huispauksen, eikä mikään suju kommelluksitta. Mutta leikkien aika on ohi, kun Harry ryhtyy ratkaisemaan kiehtovaa arvoitusta ja pelissä on mukana Vol-, tai siis, tiedät-kai-kuka!
 
Minä olen piakkoin elänyt elämääni jo 17 vuotta, ja vasta vajaa viikko sitten aloitin ensimmäisen Harry Potterini lukemisen. Pääasiassa syynä olivat kerrassaan hirvittävän rumat suomalaiset kannet, jotka tekivät sarjasta todella luotaantyöntävän. Usealle lukijalle Harry Potter on niin rakas, koska se on muisto heidän lapsuudestaan. Minulla sen sijaan ei ole tuollaisia nostalgiapisteitä tämän kirjan kohdalla jaettavana, joten tulen arvioimaan sarjan ihan omana itsenään. Veikkaan että pisteet eivät siitä juurikaan vähene.
 
Harry Potterin tapahtumapaikka on (ainakin niiden kirjojen aikana mitä olen lukenut) Englanti ja Tylypahkan koulu. Tapahtumapaikat ovat siis hyvin monipuoliset, ja sallivat rikkaan kuvailun mahdollisuuden. J. K. Rowling ei kuitenkaan päädy tällaiseen ympäristöllä mässäilyyn, vaan kuvaa juuri sen mikä on tarpeen, eikä jää märehtimään turhiin yksityiskohtiin. Tämä saa lukukokemuksen tuntumaan kevyeltä, mutta silti kuvailua on riittävästi, jotta mielikuva tapahtumista syntyy helposti. En ole myöskään nähnyt elokuvia, joten ympäristöjen ja hahmojen kuvittelu on ihan minun omassa päässäni. Toki tulen luultavasti katsomaan elokuvan aina kirjan lukemisen jälkeen, sillä on kiintoisaa nähdä miten tarinaa muutettiin tai millaiseksi hahmot kuviteltiin.
 
Kirjan juoni on hyvä, mutta perin kevyt. Sen tunnelma on samaan aikaan sekä valoisa että salaperäinen. Kirjasta kuvastuu Harryn ilo kun hän pääsee pois huoltajiensa ikeestä, ja samalla myös hänen luonteensa kehittyy tarinan mukana. Silti itse juoni tuntuu hieman liian kevyeltä. Tämä kirja on juuri sopiva hieman vanhemmalle lapselle ja myös kaiken ikäisille aikuisille jotka etsivät kevyttä kesälukemista. Juonen keveys voi hyvinkin selittyä sillä, että tämän kirjan tarkoitus lienee enemmänkin luoda perusta henkilöhahmoille, maailmalle ja tuleville tapahtumille, kuin olla monitahoinen kasvukertomus monine käänteineen. Oikeastaan se onnistuu hyvin molemmissa, mutta täyttää enemmän ensimmäisen vaatimukset.
 
Henkilöhahmoista parhaiten mieleen jäi toki Harry, mutta myös Hermione ja Dumbledore olivat hyvin muistettavia. Ron oli mielestäni hyvin tylsä ja välillä jopa ärsyttävä persoona, mutta häntä sieti. Voldemortia ei tässä kirjassa paljoa nähtykään, mutta pysyypähän mystisempänä henkilöhahmona.
 
Kirjaa oli ehdottomasti ilo lukea. Ei kaikkein monimutkaisin tai erikoisin tarina ikinä, mutta pidin tarinan kepeydestä ja mystiikasta. Kyseessä on siis erinomainen ensimmäinen osa kuuluisalle sarjalle.
 
 
Juoni: 85%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 100%
Henkilöhahmot: 90%
 


KOKONAISUUS: 95%
 
Lukunäyte:
 
 Hän oli asunut Dursleyn perheessä melkein kymmenen vuotta, kymmenen viheliäistä vuotta, niin kauan kuin hän saattoi muistaa, siitä asti kun hän oli ollut vauva ja hänen vanhempansa olivat kuolleet kolarissa. Hän ei muistanut olleensa autossa silloin kun hänen äitinsä ja isänsä kuolivat. Joskus kun hän oikein pinnisti muistiaan pitkinä tunteina komerossa, hänen mieleensä nousi outo kuva: sokaiseva välähdys vihreää valoa ja polttava kipu otsassa. Se, hän oletti, oli kai se kolari, vaikkei hän osannutkaan kuvitella mistä vihreä valo olisi tullut. Hän ei muistanut vanhempiaan ollenkaan. Hänen tätinsä ja setänsä eivät puhuneet heistä koskaan eikä hänen tietenkään ollut lupa kysellä. Heistä ei ollut koko talossa ainuttakaan valokuvaa.
 


Arvostelu - Alastair Reynolds: Muistoissa sininen maa

 
 
Kirjailija: Alastair Reynolds
Alkuperäinen nimi: Blue remembered Earth
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Like
Suomentaja: Hannu Tervaharju
Sivumäärä: 624
 
Takakannesta:
 
AVARUUSOOPPERAN KIINTOTÄHDEN UUTUUSROMAANI DRAMAATTISEN ILMASTONMUUTOKSEN JÄLKEISESTÄ 2100-LUVUN MAAILMASTA
 
Maapallon geopoliittinen tasapaino on kääntynyt päälaelleen 2100-luvulla: Afrikan manner on taloudellisen ja teknologisen kehityksen kärjessä. Planeettojen välinen avaruusmatkailu on arkipäivää, ja sodat ja väkivalta kuuluvat menneisyyteen. Kaikkialle näkevä Mekanismi-tekoäly valvoo ihmisten turvallisuutta.
Akinyan suku on yksi planeettojen välisen kaupankäynnin airueista, mutta sisarukset Geoffrey ja Sunday Akinya eivät näe itseään yltäkylläisen bisnesimperiumin perijöinä. He ovat päättäneet rakentaa elämänsä uudelleen, vapaana sukunsa valtakahleista - toinen taiteilijana Kuun pimeällä puolella, toinen elefanttien tutkijana Afrikassa.
Kun kuuluisa tiedenainen ja Akinyan suvun matriarkka kuolee, hän jättää perinnökseen arvoituksen, joka voi muuttaa koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Salaisuutta seuratessaan Sunday ja Geoffrey ovat yhtäkkiä poikkiteloin sukunsa ja ylivertaisen Mekanismin kanssa. Näin käynnistyy mielikuvituksen rajoja laajentava tähtienvälinen kujanjuoksu.
 
 
Alastair Reynolds on ehdottomasti eräs lempikirjailijoistani. Reynolds on, ainakin toistaiseksi, ainoa scifi-kirjailija jonka kirjoja luen. Hänen tarinankerrontansa on aina mielikuvituksellista, ja etenkin tapahtumapaikat saavat haukkomaan henkeä niiden massiivisen kokoluokan takia. Yleensä hänen tarinansa kuitenkin sijoittuvat hyvin kauas tulevaisuuteen, joka sallii kehittyneen teknologian käytön. Tällä kertaa Reynolds on selkeästi astunut pois mukavuusalueeltaan. Onko kirja silti hyvä?
 
Kuten kirjan takakansi jo paljastaa, kirja sijoittuu enimmäkseen 2100-luvun Afrikkaan ja Maan lähellä oleville planeetoille. Kirja on ensimmäinen osa Poseidonin lapset -trilogiassa, joten kirjan voi lukea ihan niin vaan. Tämän kirjan teknologia on myös tavalliseen Reynolds-kirjaan verrattuna melko tavanomaista, joten jos et pidä liian sekavasta teknologiasta, tämän kirjan ei pitäisi osoittauta liian ongelmalliseksi. Toki kirjasta löytyy joitain utopistisia piirteitä, kuten se, että jotkut ihmiset ovat halunneet palata mereen, joten heidät on muutettu vetehisiksi jotka voivat hengittää vedessä. Itse en ollut jutun innokkain fani, mutta se sopi kirjaan.
 
Kirjan päähenkilöt ovat siis Sunday ja Geoffrey Akinya. He ovat melko tylsiä päähenkilöitä, eivätkä heidän tekemisensä juuri jaksa kiinnostaa. Sunday taiteilijanura ei ole kovinkaan iso osa romaania, kun taas Geoffreyn elefantit nousevat yllättävänkin isoon rooliin, ja niiden rooli ilmeisesti vain kasvaa tulevien osien aikana. Kaikeksi onneksi elefantit olivat mahdollisesti miellyttävimpiä tuttavuuksia tässä kirjassa. Eivät Sunday ja Geoffrey maailman kamalimpia henkilöitä olleet, mutta melko mielikuvituksettomia kyllä.
 
Sama mielikuvitukseton linja jatkuu myös tarinan puolella. Reynoldsin tavallinen ihmeen tuntu on poissa, ja sen sijaan tarjolla on laahaavaa tarinankerrontaa ympäristössä, joka on samaan aikaan sekä utopistinen että liian tavanomainen. Mielestäni Reynoldsin olisi pitänyt pysyä niissä marginaaleissa missä hänen tarinansa parhaiten toimivat. Myönnettäköön, että tarina sai kunnolla kehittyä hitaan kulkunsa aikana, mutta mielenkiintoiset kohdat olivat harvassa. Kuolleen isoäidin jättämien vihjeiden seuraaminen läpi aurinkokunnan oli selkeästi kirjan parasta antia, mutta sen sekaan on lisätty valitettavan paljon muuta, vähemmän mielenkiintoista hässäkkää. Hidas kehitys kuitenkin palkitaan, sillä viimeiset 150 sivua ovat taas lähestulkoon sitä tuttua ja turvallista Reynoldsia, jossa edes taivas ei ole rajana. Loppu tuli todellakin puun takaa, ja päätti kirjan toiveikkaaseen ja jatkoa lupaavaan tunnelmaan. Kirja ei ollut loppujen lopuksi huono, mutta äärimmäisen raskas lukea. Minulla kesti rehellisesti sanottuna vähän yli 11 kuukautta lukea kirja, sillä keskiosa oli hieman puuduttavaa lukea. En kuitenkaan halunnut jättää kirjaa missään tapauksessa kesken, joten pakkottauduin lukemaan eteenpäin, kunnes viimeiset 150 sivua tulivat vastaan, ja loppu oli kuin vettä vaan.
 
Tätä kirjaa ei todellakaan voi suositella jos haluat jonkun kirjan jonka voit nopeasti lukea. Kirja on äärimmäisen puuduttava, mutta samaan aikaan rauhoittava kuvaus Maan lähitulevaisuudesta. Olen lukenut jo kirjan seuraavankin osan (Terästuulen yllä) joka oli kyllä aivan toista maata, mutta siitä sitten myöhemmin. Jos kuitenkin pidät Alastair Reynoldsista kovasti niin suosittelen lukemaan tämän. Vaikka tämän kirjan lukeminen ei ole pakollista että ymmärtäisi jatko-osaa, on sen lukeminen kuitenkin kannattavaa, sillä se antaa taustaa seuraaville osille ja niiden tapahtumille.
 
Juoni: 60%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 45%
Henkilöhahmot: 65%
 
KOKONAISUUS: 65%
 



Arvostelu - Terry Pratchett: Noitasiskokset

 
Kirjailija: Terry Pratchett
Alkuperäinen nimi: Wyrd sisters
Julkaistu: 1993
Kustantaja: Karisto
Suomentaja: Margit Salmenoja
Sivumäärä: 306

 
Takakannesta:
 
Kuningaskunnat huojuvat, kruunut keikkuvat ja tikarit välähtelevät, kun kolme asialleen vihkiytynyttä noitaa sekaantuu kuninkaalliseen valtapolitiikkaan. Vanha kuningas on surmattu, perillinen kiidätetty turvaan yön selkään ja valtaan on noussut ilkeä herttuapari, joka aikoo saada noidatkin maksamaan veroa. Nämä eivät ota innostuakseen asiasta ja päättävät saattaa valtaan oikean kuninkaan. Tai niin he luulevat.
 
Terry Pratchettin tuotannosta on hyvin hankalaa löytää huonoa kirjaa. Tämäkään kirja ei ole sellainen.
 
Noitasiskokset sijoittuu, kuten useimmat Terry Pratchettin kirjoista, Kiekkomaailmaan. Tarkalleen ottaen Lancreen, johon useimmat Noita-kirjat sijoittuvat. Noitasiskokset on Noita-sarjan järjestyksessä toinen kirja. Kirjat eivät ole toisilleen suoraa jatkoa, mutta niissä saattaa olla viittauksia aiempiin osiin tai muihin Kiekkomaailma-kirjoihin, mutta muiden kirjojen lukeminen ei ole juuri koskaan välttämätöntä. Itsekään en ollut lukenut Tiffany Särkynen -sarjan lisäksi mitään muita Kiekkomaailma-kirjoja ennen tämän lukemista. Tähän kirjaan voi siis tarttua huoletta, vaikkei olisi koskaan lukenut muita Pratchettin kirjoja.
 
Noitasiskosten päähenkilöinä toimivat kolme lancrelaista noitaa: Muori Säävirkku, Nanny Auvomieli ja Magrat Kynsilaukka. Muori on kolmikon vakavamielinen johtajatar, jota arvostetaan suuresti. Nanny Auvomieli taas on valtavan suvun matriarkka, ja hänen iloinen persoonansa yhdistettynä Muorin vakavamielisyyteen luo kirjan hersyvälle huumorille pohjan. Magrat Kynsilaukka sen sijaan on nuori tulokas, ja hän ei vielä oikein osaa olla noita, eikä hän tiedä kyllä muutenkaan juuri mistään mitään. Henkilöt ovat selvästi tämän kirjan mahtavuuden pohjalla, ja erityisesti Nanny Auvomieli on Pratchettin parhaita hahmoja ikinä. 
 
Noitasiskosten juoni on juurikin se perinteinen kuolleen kuninkaan perillinen pelastuu ja palaa myöhemmin pelastamaan valtakunnan -juoni, mutta Pratchett osaa repiä ilon irti kaikesta. Tarina samaan aikaan sekä kunnioittaa satuperinteitä, että nauraa niille päin naamaa, ollen näin hyvin onnistunut viihdyttäjä, että mielenkiintoisten ajatusten herättäjä. Kyseessä ei myös suinkaan ole lasten kirja, vaikka kyllä tämän lapsi voisi hyvinkin lukea, mutta ei hän tästä paljoa ymmärtäisi. Etenkin kirjan huumori on hyvin älykästä, eikä lapsi varmasti ymmärtäisi kaikkia vitsejä. Itse luin tämän ensi kerran 15-vuotiaana, ja ymmärsin suunnilleen kaiken. Pratchettin kirjat vaativat suurta keskittymistä, mutta yleensä tarinoiden huumori on sen arvoista. Pahimmillaan muistan nauraneeni eräälle kirjan vitsille pari päivää.
 
Tarina on siis erinomainen, mutta itse kirjan lukeminen vie aikaa, mikä ei kyllä ole uutta Pratchettin tuotannosta puhuttaessa. Keskittynyt lukeminen kuitenkin palkitaan aina äärettömän makeilla nauruilla, ja aivan uudenlaisilla näkökannoilla asioihin. Jos siis haluat kevyttä hupilukemista tämä ei ole kirja sinulle, mutta jos taas tahdot nauraa itsesi useasti kuoliaaksi pitkällisen lukukokemuksen aikana niin mikä ettei.
 
Juoni: 95%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 90%
Henkilöhahmot: 100%
 
KOKONAISUUS: 100%
 
Lukunäyte:
 

Magrat oli lumoutunut kuten aina. Teatteri ei ollut sen kummempi kuin muutama palanen värjättyä säkkikangasta, tynnyrien päälle asetettu lankkunäyttämö ja puolisen tusinaa kyläaukiolle sijoitettuja penkkejä. Mutta samanaikaisesti se onnistui olemaan Linna, Linnan Toinen Osa, Sama Osa Hieman Myöhemmin, Taistelukenttä, ja tällä hetkellä se oli Kaupungin ulkopuolella Kulkeva Tie. Iltapäivä olisi ollut suurenmoinen ilman Muori Säävirkkua.
   Luotuaan erinäisiä pistäviä silmäyksiä kolmimiehiseen orkesteriin selvittääkseen, mikä noista kolmesta soittopelistä oli teatteri, vanha noita lopulta kiinnitti huomionsa näyttämöön, ja Magratille alkoi pikku hiljaa valjeta että teatterissa oli tiettyjä perusnäkökohtia joita Muori ei ollut vielä käsittänyt.
   Paraikaa Muori pomppi istuimellaan kuin vimmattu.
   "Mies tappoi hänet", Muori supisi. "Miksei kukaan tee mitään? Mies tappoi hänet! Ja tuossa kaikkien silmien edessä!"