Kirjailija: Alastair Reynolds
Alkuperäinen nimi: Blue remembered Earth
Julkaistu: 2012
Kustantaja: Like
Suomentaja: Hannu Tervaharju
Sivumäärä: 624
Takakannesta:
AVARUUSOOPPERAN KIINTOTÄHDEN UUTUUSROMAANI DRAMAATTISEN ILMASTONMUUTOKSEN JÄLKEISESTÄ 2100-LUVUN MAAILMASTA
Maapallon geopoliittinen tasapaino on kääntynyt päälaelleen 2100-luvulla: Afrikan manner on taloudellisen ja teknologisen kehityksen kärjessä. Planeettojen välinen avaruusmatkailu on arkipäivää, ja sodat ja väkivalta kuuluvat menneisyyteen. Kaikkialle näkevä Mekanismi-tekoäly valvoo ihmisten turvallisuutta.
Akinyan suku on yksi planeettojen välisen kaupankäynnin airueista, mutta sisarukset Geoffrey ja Sunday Akinya eivät näe itseään yltäkylläisen bisnesimperiumin perijöinä. He ovat päättäneet rakentaa elämänsä uudelleen, vapaana sukunsa valtakahleista - toinen taiteilijana Kuun pimeällä puolella, toinen elefanttien tutkijana Afrikassa.
Kun kuuluisa tiedenainen ja Akinyan suvun matriarkka kuolee, hän jättää perinnökseen arvoituksen, joka voi muuttaa koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Salaisuutta seuratessaan Sunday ja Geoffrey ovat yhtäkkiä poikkiteloin sukunsa ja ylivertaisen Mekanismin kanssa. Näin käynnistyy mielikuvituksen rajoja laajentava tähtienvälinen kujanjuoksu.
Alastair Reynolds on ehdottomasti eräs lempikirjailijoistani. Reynolds on, ainakin toistaiseksi, ainoa scifi-kirjailija jonka kirjoja luen. Hänen tarinankerrontansa on aina mielikuvituksellista, ja etenkin tapahtumapaikat saavat haukkomaan henkeä niiden massiivisen kokoluokan takia. Yleensä hänen tarinansa kuitenkin sijoittuvat hyvin kauas tulevaisuuteen, joka sallii kehittyneen teknologian käytön. Tällä kertaa Reynolds on selkeästi astunut pois mukavuusalueeltaan. Onko kirja silti hyvä?
Kuten kirjan takakansi jo paljastaa, kirja sijoittuu enimmäkseen 2100-luvun Afrikkaan ja Maan lähellä oleville planeetoille. Kirja on ensimmäinen osa Poseidonin lapset -trilogiassa, joten kirjan voi lukea ihan niin vaan. Tämän kirjan teknologia on myös tavalliseen Reynolds-kirjaan verrattuna melko tavanomaista, joten jos et pidä liian sekavasta teknologiasta, tämän kirjan ei pitäisi osoittauta liian ongelmalliseksi. Toki kirjasta löytyy joitain utopistisia piirteitä, kuten se, että jotkut ihmiset ovat halunneet palata mereen, joten heidät on muutettu vetehisiksi jotka voivat hengittää vedessä. Itse en ollut jutun innokkain fani, mutta se sopi kirjaan.
Kirjan päähenkilöt ovat siis Sunday ja Geoffrey Akinya. He ovat melko tylsiä päähenkilöitä, eivätkä heidän tekemisensä juuri jaksa kiinnostaa. Sunday taiteilijanura ei ole kovinkaan iso osa romaania, kun taas Geoffreyn elefantit nousevat yllättävänkin isoon rooliin, ja niiden rooli ilmeisesti vain kasvaa tulevien osien aikana. Kaikeksi onneksi elefantit olivat mahdollisesti miellyttävimpiä tuttavuuksia tässä kirjassa. Eivät Sunday ja Geoffrey maailman kamalimpia henkilöitä olleet, mutta melko mielikuvituksettomia kyllä.
Sama mielikuvitukseton linja jatkuu myös tarinan puolella. Reynoldsin tavallinen ihmeen tuntu on poissa, ja sen sijaan tarjolla on laahaavaa tarinankerrontaa ympäristössä, joka on samaan aikaan sekä utopistinen että liian tavanomainen. Mielestäni Reynoldsin olisi pitänyt pysyä niissä marginaaleissa missä hänen tarinansa parhaiten toimivat. Myönnettäköön, että tarina sai kunnolla kehittyä hitaan kulkunsa aikana, mutta mielenkiintoiset kohdat olivat harvassa. Kuolleen isoäidin jättämien vihjeiden seuraaminen läpi aurinkokunnan oli selkeästi kirjan parasta antia, mutta sen sekaan on lisätty valitettavan paljon muuta, vähemmän mielenkiintoista hässäkkää. Hidas kehitys kuitenkin palkitaan, sillä viimeiset 150 sivua ovat taas lähestulkoon sitä tuttua ja turvallista Reynoldsia, jossa edes taivas ei ole rajana. Loppu tuli todellakin puun takaa, ja päätti kirjan toiveikkaaseen ja jatkoa lupaavaan tunnelmaan. Kirja ei ollut loppujen lopuksi huono, mutta äärimmäisen raskas lukea. Minulla kesti rehellisesti sanottuna vähän yli 11 kuukautta lukea kirja, sillä keskiosa oli hieman puuduttavaa lukea. En kuitenkaan halunnut jättää kirjaa missään tapauksessa kesken, joten pakkottauduin lukemaan eteenpäin, kunnes viimeiset 150 sivua tulivat vastaan, ja loppu oli kuin vettä vaan.
Tätä kirjaa ei todellakaan voi suositella jos haluat jonkun kirjan jonka voit nopeasti lukea. Kirja on äärimmäisen puuduttava, mutta samaan aikaan rauhoittava kuvaus Maan lähitulevaisuudesta. Olen lukenut jo kirjan seuraavankin osan (Terästuulen yllä) joka oli kyllä aivan toista maata, mutta siitä sitten myöhemmin. Jos kuitenkin pidät Alastair Reynoldsista kovasti niin suosittelen lukemaan tämän. Vaikka tämän kirjan lukeminen ei ole pakollista että ymmärtäisi jatko-osaa, on sen lukeminen kuitenkin kannattavaa, sillä se antaa taustaa seuraaville osille ja niiden tapahtumille.
Juoni: 60%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 45%
Henkilöhahmot: 65%
KOKONAISUUS: 65%
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti