maanantai 26. syyskuuta 2016

Arvostelu: Siiri Enoranta - Surunhauras, lasinterävä


Kirjailija: Siiri Enoranta
Julkaistu: 2015
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 473

Surunhauras, lasinterävä on kolmas Enorannan teos johon olen tutustunut. Ensimmäinen oli Nukkuu lapsi viallinen jonka luin kevättalvella. Tarina oli pieni ja yksinkertainen, mutta juuri se teki siitä ehkä jopa yllättävän voimakkaan. Kesän alussa luin myös Enorannan esikoisromaanin vuodelta 2009, Omenmean vallanhaltijan. Kirja oli pitkähkö mutta mielenkiintoinen. Välillä tarina oli myös hieman lapsenomainen, mutta ottaen huomioon miten vakavia kirjoja olin mättänyt koko kevään täydeltä juuri sitä olin kyllä jo kaivannutkin. Huomasin Enorannan olevan hyvä kirjailija. Kumpikaan ei kuitenkaan vakuuttanut minua siitä, että Enoranta kuuluisi niin sanottuun kirjailijoiden eliittiin. Muuttiko Surunhauras, lasinterävä käsitystäni mihinkään suuntaan?

Surunhauras, lasinterävä kerrotaan usean eri kertojan kautta, joten tarinan miljöö vaihtelee aina välillä. Pääasiassa tarina jakautuu kuitenkin kahteen pääpaikkaan, myyttiselle Surukauriin saarelle, ja Sidrineian valtioon jota johtaa vielä varttumaton teini-ikäinen prinsessa Sadeia. Miljöönä pidin Sidrineiasta ehkä hieman enemmän, mutta etenkin tarinan loppupuolella saaren olemus alkoi kiinnostaa minua kovasti. Muitakin tapahtumapaikkoja toki oli, mutta niistä suurin osa ei ollut mitenkään erityisen ikimuistoisia. Kyseessä on siis ihan hyvin luotu maailma fantasiatarinalle.

Ja siinä tulikin esille eräs tämän kirjan mielenkiintoisimmista seikoista: Onko kirja lainkaan fantasiaa? Surukauriin saarella asustavat myyttiset surukauriit, mutta ovatko ne loppuviimein niin myyttisiä? Kaikki yliluonnollinen mitä tässä kirjassa tapahtuu on mahdollista selittää onnekkaana sattumana, eikä lukijalle siis koskaan täysin valkene onko tässä maailmassa sittenkään mitään luonnotonta. Lisäksi hämmentää vielä se seikka, että kirja kertoo sijoittuvansa 3110-luvulle. Periaatteessa ei olisi mitenkään mahdotonta, että ihmiskunta unohtaisi keksintönsä ja uppoaisi takaisin menneisyyteen yli tuhannen vuoden kuluessa. Kirjassa ei ole pienintä viitettäkään menneestä modernista aikakaudesta, mutta onhan se mahdollista, ei luultavaa, mutta mahdollista. Pidän kirjoista jotka jättävät vähän spekuloinnin varaa, ja tämänkin kirjan maailman pohtiminen oli siis ihan hauskaa ajanvietettä lukemisen ohella.

Niin, tarina itsessään on myös mukavan viihdyttävä. Idea on seuraavanlainen. Surukauriin saarilla asustaa ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään ulkomaailmasta tai edes sen olemassaolosta. He palvovat kauriitaan, joiden uskovat omaavan yliluonnollisia kykyjä joilla ne voivat nähdä sen määrän surua, mitä ihminen tulee elämässään kokemaan. Samaan aikaan Sidrineian niemimaalla Sidrineian lasinkirkkaaksi prinsessa Sadeiaksi itseään nimittävä nuori hallitsija saa kuulla myyttisten, kultaisiksi väitettyjen kauriiden olemassaolosta, ja päättää järjestää retkikunnan saadakseen itselleen kultaisen kauriin. Joukkoon liittyy myös hänen lasittariaan, joilla on oleellinen osa tarinassa.

Kuten jo aiemmin sanoin, alussa Sidrineian niemimaa kiinnosti minua paljon enemmän kuin myyttinen saari. Tämä johtui yksinomaa siitä, että kaikki kiinnostavimmat henkilöt olivat kirjan alun aikana siellä. Sadeia ailahtelevine luonteineen ja tunnekuohuineen oli sangen viihdyttävää seurattavaa, ja hänen oikkunsa tekivät kirjasta selkeästä paremman. Silti henkilö kenestä en vain saanut koko kirjan aikana tarpeekseni oli Beanna, josta kirjan alussa tulee yksi Sadeian lasittarista, lasista taideteoksia tekevä työläinen. Hänen persoonallisuutensa oli niin ihailtavan vahva, ja muutenkin hän toi aina sivuihin lisää eloa. Hän toi jossain välissä mieleen jopa jotkut vahvimmista Terry Pratchettin naispäähenkilöistä. Pidin hänestä joka käänteessä, ja kirja ei olisi läheskään yhtä hyvä ilman häntä. Saaren asukkaista pidin erityisesti Asporista, mutta muut henkilöt eivät herättäneet kiinnostustani, ei etenkään Uli, eikä Linaniakaan mikään kirjallisuuden henkilöiden riemuvoitto ollut.

Enoranta käyttää kieltä hyvin viisaasti ja taiteellisesti. Hän ei kuvaile asioita liikaa, mutta antaa kuitenkin riittävästi viitteitä, jotta lukija pysyy visuaalisesti kärryillä. Olen monesti miettinyt, mikä on se Enorannan oma juttu hänen kielenkäytössään, eikä se ole vieläkään täysin valjennut minulle. Monien kirjailijoiden kanssa se on melko päivänselvää, mutta Enorannan kieli vaihtelee aina hieman, ja välillä tuntuu jopa siltä ettei tekstissä ole särmää lainkaan. Mutta kenties juuri se on se persoona jota olen aina etsinyt, pieni hauras ja lähes huomaamaton. Sellainen että se ei pistä silmään, mutta tuntuu kuitenkin rivien välissä kun hetken miettii. Totta puhuen, sellaista tekstiä on taatusti hankala kirjoittaa. Monesti persoonallisuus voi mennä yli, tai sitten sitä ei ole lainkaan. Enoranta tanssii hiuksen hienosti huomaamattomuuden ja runollisuuden rajoilla, ja yleensä jopa onnistuen siinä melko mainiosti. Jokainen tavallaan.

Kirjan viimeinen kolmannes ei ollut yhtä erinomainen kuin alku- ja keskiosa, mutta olisi kirja voinut huonomminkin loppua. Lopussa oli monta asiaa mistä pidin, mutta yhtä paljon asioita joiden toimivuudesta en ollut kovinkaan varma. Silti ihan hyvää työtä, pääosin.

Surunhauras, lasinterävä ei osoittanut Enorannan olevan yksi parhaista. Mutta se muutti käsitystäni siinä mielessä, että nyt se on minun mielestäni enää pienestä kiinni. Kirja teki niin monta asiaa oikein, mutta osa loppupuolen ratkaisuista ei toiminut ihan toivotulla tavalla. Uskon ja toivon, että Enorannan seuraava teos, mikä ikinä onkin, tulee olemaan hänen tähän mennessä parhaansa. Merkit ovat sen verran hyvät.

Juoni: 90%
Lukukokemuksen miellyttävyys: 95%
Henkilöhahmot: 85%
 
KOKONAISUUS: 91%    


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti